Monthly Archives: September 2013

Tutkimusta kaupan

Yleisradio nostatti jonkin sortin myrskyn vesilasiin kertomalla, että tiedon markkinoilla on konsultteja, jotka tarjoavat palvelujaan myös väitöskirjan tekijöille. Otsikko oli “Houkuttaako vilppiin? Tulevat tohtorit ulkoistavat väitöskirjojen tekoa” Jutussa oli nostetu esiin Annanpura ja Tutkimustie, joiden päätuotteet taitavat olla litterointi eli haastatteluaineistojen purku kirjalliseen muotoon. Tosin tutkimustie tarjoaa myös kyselyjen toteutusta. Sensaatiomaista tästä ilmeisesti tekee se, että haastatteluun oli tavoitettu yksi Post Doc tutkija joka oli stä mieltä, että jokaisen väitöskirjan pilkunkin pitää olla kirjoittajan omaa kädenjälkeä ja nimetön professori joka oli sitä mieltä että erilaiset tutkimuspalvelut voivat tarjota mahdollisuuden huijata. Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden blogissa kertoi, että myös väitöskirjan ohjausta on satavilla ja oletettavasti myös ostettu. Ylen uutisjutun ja ainakin YLEXin aamutoimittajien tarpeena tuntui olevan ikäänkuin käräyttää joku tästä toiminnasta. Itse lähtisin kuitenkin ensiksi tutkimaan, ennekuin oikein hutkitaan.  Joka tapauksessa tämä on hyvä keskustelu käydä, ja puran sitä nyt tässä omasta näkökulmasta.

Asiaa voi lähestyä nyt ainakin kahdesta suunnasta, nimittäin tutkimusetiikasta yleisesti ja julkaisukäytännöistä erityisesti, sekä jatko-opintojen antamien valmiuksein näkökulmasta. Aloitetaan jäkimmäisestä. Jatko-opintoja kutsutaan myös tuttavallisesti tutkijakouluksi, ja tavoitteena onkin antaa jatko-opiskelijalle valmiudet toimia itsenäisenä tutkijana. Mitä sitten tarkoittaa, että toimii itsenäisenä tutkijana? Paljon palautuu siihen, että tutkija tuntee oman alansa akateemisen keskustelun ja alan standardit menetelmät, hallitsee käsitteenmuodostuksen ja loogisen argumentoinnin sekä aineiston käsittelyn ja hallinnan. Tietysti tarvitaan myös raportointitaitoa, jonka avulla pään sisäinen tieto siirtyy akateemisen maailman luettavaksi. Mutta näiden lisäksi itsenäinen tutkija tarvitsee myös yhteistyötaitoja ja projektinjohtotaitotja, kuten suunnittelua, delegointia, neuvottelua ja laadunvalvontaa mekaanisen työn ohella.

Kun mennään käytännön tekemiseen, vilpin rajan määrittely johonkin tiettyyn kohtaan on herkästi hyvin alakohtainen ja myös ohjaajakohtainen asia. Esimerkkinä SK:n blogissa mainittu näytteiden pipetointi, tai esim. kyselytutkimuksen toteuttaminen. Nämä ovat yhtäältä aivan keskeisiä vaiheita tutkimuksessa, joista usein suoraan riippuvat tutkimuksen havainnot ja johtopäätökset. Kuitenkin ne ovat myös hyvin mekaanisia, ja aikaakuluttavia proseduureja. Minä en ole kokeita tehnyt laboratoriossa, muuten kuin ryhmätyön osalta, mutta esim lomakehaastattelujen jaagaaminen puhelimella haluttomilta ja kiireisiltä vastaajilta on tullut tutuksi ja se ei ole kovin herkkua, eikä lisäksi itse asiassa vaadi aivan erikoisia valmiuksia tai koulutusta. Eli siis kiusaus esim. haastattelufirman tai opiskelija-assistenttien käyttöön tai laborantin nakittamiseen mahdollisuuden tullen käy herkästi aika suureksi.

Koska tässä kohtaa liikutaan helposti harmaalla alueella, on hyvä pohtia voidaanko “varsinaisen tieteellisen työn” ja mekaanisen kenttätyön välille vetää jokin raja. Esimerkiksi varsinkin lomakehaastatteluissa keskeisin asia on käsitteenmuodostus, operationalisointi ja pilotointi. Kun lomake on valmis ja validoitu, varsinaisen bulkkiaineiston kerääminen on sitten tieteellisesti vaan ei resurssien kulutukseltaan varsin triviaalia. Sama koskee haastattelujen purkua, itse haastattelun, teema tai syvähaastattelun, suorittaminen on tietynlainen taito, ja vaatii taustaymmärrystä aiheesta, mutta litterointi nauhalta on jälleen hyvin mekaaninen operaatio siihen asti kunnes tullaan aineiston käsittelyn kuten koodaamiseen, luokitteluun ja tulkintaa, joka taas on se varsinainen tieteellinen työ.

Puritaaninen ajattelu ohjaa siihen, että nämä kaikki vaiheet olisi hyvä hoitaa opiskelijan itse. Tässä keskeisin argumentin muoto on liukas rinne, jos antaa tutkimuspalveluille pikkusormen, voi mennä koko käsi. Mutta entä sitten, kun tutkimushankkeissa ei ole tavatonta, että erityisesti litterointipalvelua käytetään, tai nakitetaan opiskelija-assistentteja litteroimaan ja jopa kodaamaan laadullista aineistoa? Onko tässäkin tieteelistä vilppiä? Ei ole, jos se avoimesti kerrotaan ja laadunvalvonta pelaa, eli instrumentit ja protokollat on huolella valmisteltu, pilotoitu ja validoitu; kenttäassarit on koulutettu asianmukaisesti ja vastaava tutkija seuraa aineiston laatua ja keruuta ja varmistu siitä että se on saatu ohjeiden mukaisesti. Tai entäpä jos vaikka haluaa haluaa käyttää kansantalouden mikroaineistoa Tilastokeskuksesta tai Eurostatista, tai yritysten titlinpäätöstietoja Thomson-Reutersin tietokannasta? Silloinhan tilanne on periaatteessa analoginen tutkimuspalveluiden käyttöön; joku muu on kerännyt aineiston ja itse asiassa jopa laadunvalvonta on läpinäkymätöntä, luottamus perustuu täysin instituutioiden maineeseen.

Toinen näkökohta on, että sen valossa, mitä valmiilta tutkijalta edellytetään esim. hankeen tai tutkimusryhmän johdossa, assareiden nakittamisesta tai kyselytutkimuksen ostamisesta voi olla myös arvokasta oppia tuleviin koitoksiin, varsinkin jos ohjaaja on valvomassa ja tukena.

Tästä sitten aasinsilta tutkimusetiikkaan. Tutkimusetiikkaa usein käsitellään ikäänkuin uhrinäkökulmasta, tarkoituksena suojella tutkimuksen kohteita joista/joilta kerätään aineistoa. Tosin esim ESF ja ALLEA, Euroopan tiedesäätiö ja Euroopan tiedekatemioiden kattojärjestö, ovat lausuneet julkaisuissaan tieteellisen tutkimuksen periaatteista, että tutkimuksen perusperiaatteisiin kuuluuvat mm. avoimuus ja läpinäkyvyys, rehellisyys sekä luotettavuus ja toisetettavuus. Erityisesti lausutaan että aineisto, sen keruu ja sen tulkinta on esitettävä rehellisesti ja toistettavasti, ja aineisto on säilytettävä myöhempää käyttöä varten. Lisäksi sanotaan, että tutkijayhteisöllä on vastuu tulevien tutkijoiden kouluttamisesta, mikä siis koskenee aivan erityisesti väitöskirjanohjaajia.

Tietynlainen avain vilpin rajanvetoon taitaa olla arkijärjessä ja siinä, että ohjaajan vähintään ja myös esitarkastajien on tiedettävä mistä aineisto on kotoisin, miten se on kerätty ja kenen toimesta, ja miten se on analysoitu. Tieteellisen vilpin keskeisin ominaisuus on asioiden salaaminen, esim aineiston lähtee, laadun ja keruutavan salaaminen ja valehtelu niistä, tai suoranainen aineiston keksiminen. Tämän pitäisi tietyllä tavalla olla aivan peruskauraa väitöskirjan tekemisessä niin kuin muussakin tutkimuksessa, ja on huolestuttavaa jos väitöskirjan ohjaajan tai tarkastajan “on vaikea saada tietoonsa, mitä osioita tutkija on tehnyt itse ja mitä teettänyt muualla” (Raevaara op. cit.). Voitaneen sanoe, että silloin jotain on mennyt pieleen ohjausprosessissa ellei sitten itse tutkimuksessa. ESF:n ja ALLEAn ohjeissa ei myöskään sanota, että tutkijan pitäisi tehdä kaikki työvaiheet itse, ainoastaan että työvaiheet pitää dokumentoida läpinäkyvästi ja ihmisiä tai eläimiä ei saa vahingoittaa. Näin muodoin muiden apu väitöskirjassa ei vaikuttaisi olevan automaattisesti tieteellinen petos tai huiputus, kunhan kaikki asianosaiset tietävät täsmälleen mitä on tehty ja miksi.

Mtä tulee julkaisemisen ohjesiin, esim. Lääketieteellisten aikakauskirjojen päätoimittajien kansainvälinen komite ICMJE on luonut periaatteet joita kutsutaan usin Vancouverin protokollaksi, ja jota paljon lainataan muillakin alueilla. Nämä säännöt ovat hyvin perusteelliset kaiken kaikkiaan, mutta tämän keskustelun kannalta relevantein lieneen kirjoittajien tunnustusta käsittelevä osa. Terve järki ja yo. periaatteet sanelevat, että kaikki jotka ovat osallistuneet tutkimuksen tekemiseen, on tunnustettava, mutta varsinaisia kirjoittajia ovat ne, jotka ovat: 1) osallistuneet olennaisella panoksella tutkimuksn suunnitteluun, aineiston keruuseen, analyysiin ja tulkintaan; 2) kirjoittaneet kokonaisuuksia ja/tai arvioineet ja lisänneet siihen olennaisia kokonaisuuksia ja 3) ovat hyväksyneet viimeisen version julkaisusta. Vastaavasti esim. pelkästään aineiston hankinta, neuvominen tai rahoituksen hankinta ei tee kenestäkään artikkelin tai väitöskirjan kijoittajaa. Nämä periaattet tukevat ajatusta, että varsinainen tieteellinen työ tapahtuu tutkimuksen suunnittelussa, aineiston hankinnassa ja sen tulkinnassa, mutta kenttäassistentti tai konsultti joka toteuttaa osia aineiston hankinnasta ei ole varsinainen kirjoittaja.

Noin yteenvetona tulee mieleen, että kysessä on tärkeä aihe josta on pelkästään kohtuullista olla hyvät ohjeet. On pelkästään hyvä tutkimuksen laadulle, jos on selvää että miten aineiston kanssa toimitaan ja mitkä ovat ne periaatteet jotka toimintaa ohjaavat. Tietynlainen ensireaktio on myös, että uutinen on lievästi ankka, koska erilainen yhteistyö tutimuksessa on aivan arkipäivää. Hyvin harva tutkijatohtori kirjoittaa korkeimman omakätisesti joka sanan jokaiseen artikkeliinsa, kerää kaiken aineiston ihan itse ja laitaa jokaisen pilkun paikalleen. Miksi siis jatko-opiskelijan pitäisi? Myöskään yleiset tieteen pelisäännöt eivät sitä vaadi, “ainoastaan” sen, että kaikki tehdyt valinnat on dokumentoitu läpinäkyvästi. Toisaalta tulee myös mieleen, että väitöskirjojen ohjaus ei ole ihan mallillaan ja tutkimuksen hyvät käytönnöt eivät välttämättä ihan välitykkään, jos ohjaaja tai esitarkastajat eivät tiedä tai vaadi tietää aineiston lähteestä tai käsittelystä.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että ulkopuoliseen apuun kannattaa suhtauta myös varauksella. Tutkija itse on vastuussa aineistostaan ja sen laadunvalvonnasta, sekä sen dokumentoinnista. Siksi en silti suin päin suosittelisi haastattelufirmojen kyttöön, tietämättä täsmälleen ketkä ihmiset aineiston keräävät ja mitä protokollaa käyttäen. Lomakkeen heittäminen aidan yli haastattelufirmaan, jossa nimettömät väliaikaisduunarit täyttelevät niitä provisiopalkalla voi olla myös resepti katastrofiin. Jokainen voi itse miettiä mitä riskejä haluaa ottaa, ja hyvällä hankinnalla pääsee pitkälle, mutta ajatus pitää olla mukana joka tapauksessa.

Advertisements