Tag Archives: devalvaatio

Devalvaatio – Laastaria avomurtumaan?

Suomessa viipyilevän taantuman ja kestävyysvajeen ympärillä käydyn keskustelun liepeillä on virinnyt eräänlainen devalvationistinen liike, jota pisimmälle on vienyt Paavo Väyrynen ehdottaessaan enemmän ja vähemmän suoraan eurosta eroa.  Tässä kirjoituksessa avaan devalvaatiokeskusteluun uuden näkökulman ja keskustelen siitä mitä devalvationistinen talouspolitiikka mahdollisesti tarkoittaa pitkällä aikavälillä. Lopussa kirjoitusta on eräänlainen dystooppinen skenaario kuvaamaan devalvaatio-vetoisen talouspolitiikan vaikutuksia. Ennen kuin mennään asiaan, tämä ei ole mikään ‘vaihtoehtoja ei ole’ (There is no alternative, TINA) -kirjoitus, vaan yritän arvioida devalvaatio-vetoisen talouspolitiikan pitkän aikavälin riskejä.

Devaltionistisessa keskustelussa ponsi on lyhyesti, että ilman yhteisvaluuttaa Suomi voisi vaikuttaa omaan ulkoiseen kilpailukykyynsä valuuttapolitiikalla ja täten parantaa työllisyyttä erityisesti vientialoilla. Euroero- ja devalvaatiokeskustelussa on usein vedottu kahteen puoltavaan seikkaan joista lyhyesti seuraavassa.

Ensimmäinen on Professori Paul Krugmanin voimakas kirjoittelu euroalueen ongelmista jota myös suomalaisessa lehdistössä on lainattu. Krugman on mennyt jopa niin pitkälle että on suoraan sanonut että Kreikan ohella Suomen ei pitäisi olla eurossa. Krugman ei suuremmin avaa tämän argumenttinsa logiikkaa joten sitä on vaikea arvioida. Ponsi on kaiketi se, että kaikki euroalueen taloudet eivät ole samalla tavalla kykeneviä luomaan arvoa ja osa kärsii valuutan suhteellisesta vahvuudesta. Tämänhän ei pitänyt olla yllätys euroon liittyville talouksille, ja Suomelle yhtenä  maailman korkeimmin koulutetuista korkean teknologian mallimaista tämän ei pitäisi paperilla olla mikään ongelma tai ainakin sen pitäisi olla korjattavissa.

Sivumennen sanoen, suomalaisessa keskustelussa Krugmania on lainattu paljon argumentilla ‘devalvaation aika on koska Nobel laureaatti Krugman sanoo niin’, mikä on looginen virhe muotoa ’vetoomus auktoriteettiin’ (appeal to authority). Lisäksi kannattaa huomata, että vaikka tunnen mitä suurinta kunnioitusta Prof. Krugmanin empiiristä työtä kohtaan, kannattaa muistaa että erityisesti The New York Timesin blogin jutut ovat taloustieteellisiin perusteisiin nojaavia poliittisia mielipidekirjoituksia, eivät tutkimusta.

Toinen on argumentti muotoa ’Ruotsi ei liittynyt euroon ja talous kehittyy siellä voimakkaasti’. Sinällään väite on tosi, mutta Ruotsin tähänastinen talouskehitys ei ole yksioikoisesti (viimeaikaisten) devalvaatioiden ansiota. Ruotsin Riksbank on viimeksi devalvoinut 1990 luvulla päästämällä kruunun kellumaan karkeasti samoihin aikoihin kuin Suomessakin on viimeksi devalvoitu. Tämä oli varmasti jonkinlainen piristysruiske talouteen, mutta Ruotsin kruunu on sen jälkeen kellunut varsin vakaana, lukuun ottamatta arvon laskua finassikriisin aikana. On tietysti oma lukunsa onko kruunun kellumisesta johtuva arvon aleneminen devalvaatio vai ei ja paljonko se on vaikuttanut maan talouden menestymiseen finanssikriisin jälkeen. Mahdollisesti tämäkin on ollut piristysruiske, mutta väittäisin että yhtälailla laaja teollisuuspohja on vastuussa hyvästä kehityksestä. Suomen talousdesta on kirjoitettu vastaavasti että itse asiassa Nokian menestys piilotti sen että muut teollisuudenalat ovat kehittyneet suhteessa huonosti kansainväliseen kilpailuun, mikä erottaa Suomea ja Ruotsia valuutan ohella. Joka tapauksessa viimeisen parin vuoden aikana myös Ruotsiin on syntynyt oma devalvationistinen keskustelu, mutta Riksbank ja edellinen hallitus ovat pitäneet tiukkaa linjaa, perusteilla joista tuonnempana enemmän.

Otan vapauden tulkita, että devalvationismin puolittain ääneenlausumaton käyttövoima on, että voimme devalvaatioilla parantaa vientimarkkinoiden kilpailukykyä ja siten parantaa työllisyyttä ja kestävyysvajetta. Tämä on sinällään houkutteleva ajatus etenkin perinteisten teollisuudenalojen edustajille, ja niille jotka muistavat kylmän sodan talouspolitiikkaa. Devalvaatiokolikossa on kuitenkin nurja puolensa, josta keskustelen seuraavaksi. Nimittäin pari asiaa mitkä devalvaatiossa jää näkemättä on inflaatiota kiihdyttävä vaikutus ja kyseenalainen vaikutus pitkän aikavälin kilpailukykyyn.

Esinnäkin inflaatiosta: Avotaloudessa rahan arvon ulkoinen heikentäminen eli devalvaatio vaikuttaa samassa suhteessa tuontiraaka-aineiden ja –hyödykkeiden hintoihin kuin vientihyödykkeiden. Erityisesti Suomen kaltaisessa luonnonvaraköyhässä avotaloudessa ei voitane luottaa siihen että pelkillä kotimaisilla raaka-aineilla ja hyödykkeillä pärjättäisiin. Eli käytännössä kuluttajahinnat nousevat, eläminen kallistuu ja inflaatio kiihtyy jo varsin lyhyellä aikavälillä. Tämä kirpaisee kaikkia, mutta tietysti suhteessa eniten pienituloisia, mikä näkynee leipäjonoissa ja myös aiheuttaa edelleen suurempaa tulonsiirtopainetta. Lisäksi inflaation kiihtyminen aiheuttaa korkojen nousupainetta, sillä korot seurailevat rahan määrää ja siihen liittyviä tuotto-odotuksia. Korkojen nousu rankaisee asunnon ostajia ja pienyrityksiä eniten. Eli varsin lyhyellä aikavälillä on ennakoitivissa että devalvaatio hyödyttää pääasiassa vientiyrityksiä ja välillisesti niiden henkilökuntaa. Aivan erityinen ongelma on ennakoitavissa lyhyellä aikavälillä, jos uusi markka synnytetään ja annetaan devalvoitua, mutta olemassa olevat lainat pysyvät euroissa. Tämä olisi jotakuinkin sama tilanne kuin 1990-luvun pankkikriisin aikaan Suomessa, mistä seuraisi luultavasti hirvittävä ahdinko monein ellei useimpien asunnonostajien ja useiden pienyrittäjien kohdalla.

Toiseksi kilpailukyvystä: Parhaimmillaan devalvaatio on periaatteessa keino ostaa aikaa kilpailukykyään menetteneelle teollisuudelle, niin että voidaan investoida tulevaisuuteen. Vaikuttaa kuitenkin historian valossa naiivilta ajatella, että devalvaation kilpailukykyhyöty ja sen toivottavasti tuomat voitot välittömästi ja täysmääräisenä investoitaisiin ja realisoituisi pitkän aikavälin kilpailukyvyn kehittämiseen ja näin saataisiin kiinni alan parhaiden tuottavuutta pitkällä aikavälillä. Käytännössä markka-ajan metsäteollisuuden esimerkin valossa vaikuttaa enemmänkin siltä, että devalvaatiolla saatu väliaikainen kilpailuetu on ulosmitataan yhtälailla osakkeenomistajien ja ay-liikkeen toimesta osinkoina ja palkkoina ja tosiasiassa kilpailukyvystä huolehditaan varsin maltillisesti, koska aina voi devalvoida uudestaan. Eli vaikka paras lopputulema periaatteessa olisi, että devalvaatio nostaisi pitkän aikavälin kilpailukykyä antamalla aikaa investoida tulevaisuuteen, tähän astisen käyttäytymisen perusteella näyttää, että devalvaatio teollisuuspoliittisena instrumenttina itse asiassa on (muut asiat ennallaan) efektiivisesti jotakuinkin samanlainen tulonsiirto pääoman omistajalle (ja pienehkölle osalle työvoimaa) kuin sisäinen devalvaatio, ja edustaa muussa keskustelussa kitkerästi kritisoitua “voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan” -politiikkaa.

Nämä asiat sanottuna, devalvaatiosta ja eurosta eroamisesta puhutaan tietynlaisessa tyhjiössä, mikä jättää ylhäällä sivutun olennaisen kilpailukykynäkökulman pimentoon. Nimittäin ilman erillisiä toimia devalvaatio, tai mikään muu rahapoliittinen operaatio, ei poista varsinaista ongelmaa siltä osin kuin se liittyy teollisuuden kilpailukykyyn suhteessa muuhun maailmaan ja siten teollisuuden kykyyn luoda hyvinvointia. Devalvaatio on laastaria, jolla voidaan paikata hetkellisesti pieniä naarmuja, mutta jos vikaa on teollisuuden tai yhteiskunnan rakenteissa, devalvointi hoitaa oireita hetkellisesti ja jättää itse vaivan hoitamatta.

Tästä sitten siihen luvattuun skenaarioon: Näistä lähtökohdista ennakoiden minulle varsin realistinen uhkakuva on se, että jos nyt hypoteettisesti markka palautuisi ja muut asiat säilyisivät ennallaan, varsinkin perusteollisuus lähtisi luultavasti vaatimaan devalvaatioita, joka sitten pääosin ulosmitattaisiin edelleen osinkoina ja palkkoina parannusten ja T&K:n sijasta. Tästä laajemmin seuraisi se että teollisuus luultavasti jäisi paikalleen omalle mukavuusalueelle, eli taantuisi suhteessa ulkomaisiin kilpailijoihin. Tästä seuraisi uusi devalvaaltio ennen pitkää, niinkuin nyt suhteellisen säännöllisesti esim. 1960-1980 -luvuilla kävi. Saman aikavälin kehitystä seuraten korot nousisivat parin hallituskauden kuluessa kaksinumeroisiin lukemiin ja samoin inflaatio. Tämä edelleen kurittaisi palkansaajia ja nostaisi painetta palkkatason nousuun, mikä edellä kuvatulla tavalla tukisi devalvaatiokierrettä.

Koska painetta vientivetoisuuteen tai ainakaan korkean lisäarvon hyödykkeiden ja palveluiden kehittämiseen ei olisi, niin varsin mahdollisesti se kilpailukyky mitä teollisuudella nyt on, taantuisi suhteessa ulkomaisiin kilpailijoihin. Tässä maisemassa luultavasti vientiteollisuuden ja tuotannon rakenne jähmettyisi tai ainakin kehitys lakkaisi seuramasta muita teollisuusmaita. Mahdollisesti kulutushyödykkeiden kotimainen tuotanto kasvaisi koska kauppatase tai kotimainen ostovoima eivät kestäisi tuontihyödykkeiden käyttöä. Tämä tarkoittaa että  uudet investoinnit ohjautuisivat jo valmiiksi kilpailluille ja täysille markkinoille, eli viennin mahdollisuudet edelleen heikkenisivät. Yhteensä tämä tarkoittaa, että muutaman hallituskauden kuluessa suomalainen teollisuus olisi enenevässä määrin suoranaisen vientituen varassa. Jossain vaiheessa lisäksi luultavasti olisi pakko ottaa tuontisääntely käyttöön kauppataseen pitämiseksi jossain hallinnassa, koska Suomessa elämiseen tarvittavat raaka-aineet on pääosin pakko tuoda, ellei kaikkia tarvittavia hyödykkeitä saada tehtyä puusta ja graniitista. Edelleen efektiivinen inflaatio nousisi ja elintaso laskisi.

Lopputuloksena jonkin ajan kuluessa tässä skenaariossa olisi hyvin mahdollisesti talouden ja osaamisen suhteellinen taantuminen, paikalleen jähmettyminen ja käpertyminen tullimuurin taakse. Jos muistetaan tarve edelleen tuoda suurin osa raaka-aineista, vaikka kulutustavarat valmistettaisiin Suomessa, tästä seuraisi krooninen kauppataseen vaje. Teollisuuden vientikilpailukyky olisi pitkällä aikavälillä tasaisen laskeva, joka yhdessä devalvaatio- ja inflaatiokierteen kanssa ajaisi asteittaiseen hyvinvoinnin sekä elintaso laskuun.  Tämä kehitys mahdollisesti, muttei automaattisesti ilman eri toimia, johtaisi tulonjaon tasaisuuteen, mutta myös koko kansan efektiiviseen kurjistumiseen pitkällä aikavälillä. Kutsutaan tätä vaikka “Tasaisen kurjaa” –skenaarioksi.

Eli mikä oli Ruotsin Riksbankin syy vastustaa devalvaatiota? Mahdollisesti osapuilleen samanlaisella järkeilyllä Ruotsissa on esitetty, että etenkään koska maassa ei ole varsinaista kriisiä, ei kannata devalvoida koska se tässä tilanteessa vie sinällään terveeltä teollisuudelta kannusteet kehittää tuottavuutta sekä uusia tuotteita ja palveluita joita kaikkia tarvitaan tulevaisuudessa. Näin yhteiskunnalle on pitkällä aikavälillä parempi että pieni paine pidetään päällä. Ruotsissa itse asiassa on sitä vastoin tehty pienehkö sisäinen devalvaatio taannoisen tuottavuuden nousuun tähtäävän työmarkkinaratkaisun muodossa. Jos suomalaisten ekonomistien väitteet valtion ja yksityisen velan kestävyydestä pitävät paikkansa, Suomessakaan ei pitäisi olla hetken tarvetta devalvoida koska investointi tuottavuuteen pitäisi tasapainoa yllä.

Ottamatta sen enempää kantaa eurossa pysymisen tai siitä eroamisen muihin poliittisiin implikaatioihin, yo. keskustelun valossa minä en usko, että devalvationismi antaa meille vastauksia Suomen tai muunkaan valtion pitkän aikavälin hyvinvoinnin luontiin, vaikka se periaatteessa voi konservatiivisesti käytettynä antaa väliaikaista liikkumavaraa. Devalvaatio ei itsessään kuitenkaan korjaa teollisuuden kilpailukykyä millään rakenteellisella tai osaamisen tasolla, se ei pysäytä teollisuuden rakennemuutosta, eikä kilpialijoiden oppimista. Päin vastoin jos ajatellaan rahapolitiikkaa siinä valossa millaisen signaalin se tarjoaa teollisuudelle, se tosiasiassa kannustaa lepäämään laakereillaan ja vain viivyttää vääjäämätöntä. Teollisuuden kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin luonnin kannalta devalvaatio on kuin laastari avomurtumassa; se voi, hetkellisesti, pysäyttää näkyvän verenvuodon, mutta potilas vuotaa sisäisesti ja ennen pitkää edessä on iso ja kallis leikkaus joka tapauksessa.

Lisäksi olen yhtälailla epäilevä, että devalvationistinen rahapolitiikka parantaisi ihmisten hyvinvointia lyhyelläkään aikavälillä, koska käytännössä se potkaisee samalla liikkeelle inflaation ja korkojen nousun. Devalvaatio lisäksi (muut asiat ennallaan) luultavasti vain lisäisi tulonjakauman hajoamista levittämällä kuilua vientialojen ja muiden välillä.

Advertisements