Tag Archives: jatko-opinnot

Tutkimusta kaupan

Yleisradio nostatti jonkin sortin myrskyn vesilasiin kertomalla, että tiedon markkinoilla on konsultteja, jotka tarjoavat palvelujaan myös väitöskirjan tekijöille. Otsikko oli “Houkuttaako vilppiin? Tulevat tohtorit ulkoistavat väitöskirjojen tekoa” Jutussa oli nostetu esiin Annanpura ja Tutkimustie, joiden päätuotteet taitavat olla litterointi eli haastatteluaineistojen purku kirjalliseen muotoon. Tosin tutkimustie tarjoaa myös kyselyjen toteutusta. Sensaatiomaista tästä ilmeisesti tekee se, että haastatteluun oli tavoitettu yksi Post Doc tutkija joka oli stä mieltä, että jokaisen väitöskirjan pilkunkin pitää olla kirjoittajan omaa kädenjälkeä ja nimetön professori joka oli sitä mieltä että erilaiset tutkimuspalvelut voivat tarjota mahdollisuuden huijata. Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden blogissa kertoi, että myös väitöskirjan ohjausta on satavilla ja oletettavasti myös ostettu. Ylen uutisjutun ja ainakin YLEXin aamutoimittajien tarpeena tuntui olevan ikäänkuin käräyttää joku tästä toiminnasta. Itse lähtisin kuitenkin ensiksi tutkimaan, ennekuin oikein hutkitaan.  Joka tapauksessa tämä on hyvä keskustelu käydä, ja puran sitä nyt tässä omasta näkökulmasta.

Asiaa voi lähestyä nyt ainakin kahdesta suunnasta, nimittäin tutkimusetiikasta yleisesti ja julkaisukäytännöistä erityisesti, sekä jatko-opintojen antamien valmiuksein näkökulmasta. Aloitetaan jäkimmäisestä. Jatko-opintoja kutsutaan myös tuttavallisesti tutkijakouluksi, ja tavoitteena onkin antaa jatko-opiskelijalle valmiudet toimia itsenäisenä tutkijana. Mitä sitten tarkoittaa, että toimii itsenäisenä tutkijana? Paljon palautuu siihen, että tutkija tuntee oman alansa akateemisen keskustelun ja alan standardit menetelmät, hallitsee käsitteenmuodostuksen ja loogisen argumentoinnin sekä aineiston käsittelyn ja hallinnan. Tietysti tarvitaan myös raportointitaitoa, jonka avulla pään sisäinen tieto siirtyy akateemisen maailman luettavaksi. Mutta näiden lisäksi itsenäinen tutkija tarvitsee myös yhteistyötaitoja ja projektinjohtotaitotja, kuten suunnittelua, delegointia, neuvottelua ja laadunvalvontaa mekaanisen työn ohella.

Kun mennään käytännön tekemiseen, vilpin rajan määrittely johonkin tiettyyn kohtaan on herkästi hyvin alakohtainen ja myös ohjaajakohtainen asia. Esimerkkinä SK:n blogissa mainittu näytteiden pipetointi, tai esim. kyselytutkimuksen toteuttaminen. Nämä ovat yhtäältä aivan keskeisiä vaiheita tutkimuksessa, joista usein suoraan riippuvat tutkimuksen havainnot ja johtopäätökset. Kuitenkin ne ovat myös hyvin mekaanisia, ja aikaakuluttavia proseduureja. Minä en ole kokeita tehnyt laboratoriossa, muuten kuin ryhmätyön osalta, mutta esim lomakehaastattelujen jaagaaminen puhelimella haluttomilta ja kiireisiltä vastaajilta on tullut tutuksi ja se ei ole kovin herkkua, eikä lisäksi itse asiassa vaadi aivan erikoisia valmiuksia tai koulutusta. Eli siis kiusaus esim. haastattelufirman tai opiskelija-assistenttien käyttöön tai laborantin nakittamiseen mahdollisuuden tullen käy herkästi aika suureksi.

Koska tässä kohtaa liikutaan helposti harmaalla alueella, on hyvä pohtia voidaanko “varsinaisen tieteellisen työn” ja mekaanisen kenttätyön välille vetää jokin raja. Esimerkiksi varsinkin lomakehaastatteluissa keskeisin asia on käsitteenmuodostus, operationalisointi ja pilotointi. Kun lomake on valmis ja validoitu, varsinaisen bulkkiaineiston kerääminen on sitten tieteellisesti vaan ei resurssien kulutukseltaan varsin triviaalia. Sama koskee haastattelujen purkua, itse haastattelun, teema tai syvähaastattelun, suorittaminen on tietynlainen taito, ja vaatii taustaymmärrystä aiheesta, mutta litterointi nauhalta on jälleen hyvin mekaaninen operaatio siihen asti kunnes tullaan aineiston käsittelyn kuten koodaamiseen, luokitteluun ja tulkintaa, joka taas on se varsinainen tieteellinen työ.

Puritaaninen ajattelu ohjaa siihen, että nämä kaikki vaiheet olisi hyvä hoitaa opiskelijan itse. Tässä keskeisin argumentin muoto on liukas rinne, jos antaa tutkimuspalveluille pikkusormen, voi mennä koko käsi. Mutta entä sitten, kun tutkimushankkeissa ei ole tavatonta, että erityisesti litterointipalvelua käytetään, tai nakitetaan opiskelija-assistentteja litteroimaan ja jopa kodaamaan laadullista aineistoa? Onko tässäkin tieteelistä vilppiä? Ei ole, jos se avoimesti kerrotaan ja laadunvalvonta pelaa, eli instrumentit ja protokollat on huolella valmisteltu, pilotoitu ja validoitu; kenttäassarit on koulutettu asianmukaisesti ja vastaava tutkija seuraa aineiston laatua ja keruuta ja varmistu siitä että se on saatu ohjeiden mukaisesti. Tai entäpä jos vaikka haluaa haluaa käyttää kansantalouden mikroaineistoa Tilastokeskuksesta tai Eurostatista, tai yritysten titlinpäätöstietoja Thomson-Reutersin tietokannasta? Silloinhan tilanne on periaatteessa analoginen tutkimuspalveluiden käyttöön; joku muu on kerännyt aineiston ja itse asiassa jopa laadunvalvonta on läpinäkymätöntä, luottamus perustuu täysin instituutioiden maineeseen.

Toinen näkökohta on, että sen valossa, mitä valmiilta tutkijalta edellytetään esim. hankeen tai tutkimusryhmän johdossa, assareiden nakittamisesta tai kyselytutkimuksen ostamisesta voi olla myös arvokasta oppia tuleviin koitoksiin, varsinkin jos ohjaaja on valvomassa ja tukena.

Tästä sitten aasinsilta tutkimusetiikkaan. Tutkimusetiikkaa usein käsitellään ikäänkuin uhrinäkökulmasta, tarkoituksena suojella tutkimuksen kohteita joista/joilta kerätään aineistoa. Tosin esim ESF ja ALLEA, Euroopan tiedesäätiö ja Euroopan tiedekatemioiden kattojärjestö, ovat lausuneet julkaisuissaan tieteellisen tutkimuksen periaatteista, että tutkimuksen perusperiaatteisiin kuuluuvat mm. avoimuus ja läpinäkyvyys, rehellisyys sekä luotettavuus ja toisetettavuus. Erityisesti lausutaan että aineisto, sen keruu ja sen tulkinta on esitettävä rehellisesti ja toistettavasti, ja aineisto on säilytettävä myöhempää käyttöä varten. Lisäksi sanotaan, että tutkijayhteisöllä on vastuu tulevien tutkijoiden kouluttamisesta, mikä siis koskenee aivan erityisesti väitöskirjanohjaajia.

Tietynlainen avain vilpin rajanvetoon taitaa olla arkijärjessä ja siinä, että ohjaajan vähintään ja myös esitarkastajien on tiedettävä mistä aineisto on kotoisin, miten se on kerätty ja kenen toimesta, ja miten se on analysoitu. Tieteellisen vilpin keskeisin ominaisuus on asioiden salaaminen, esim aineiston lähtee, laadun ja keruutavan salaaminen ja valehtelu niistä, tai suoranainen aineiston keksiminen. Tämän pitäisi tietyllä tavalla olla aivan peruskauraa väitöskirjan tekemisessä niin kuin muussakin tutkimuksessa, ja on huolestuttavaa jos väitöskirjan ohjaajan tai tarkastajan “on vaikea saada tietoonsa, mitä osioita tutkija on tehnyt itse ja mitä teettänyt muualla” (Raevaara op. cit.). Voitaneen sanoe, että silloin jotain on mennyt pieleen ohjausprosessissa ellei sitten itse tutkimuksessa. ESF:n ja ALLEAn ohjeissa ei myöskään sanota, että tutkijan pitäisi tehdä kaikki työvaiheet itse, ainoastaan että työvaiheet pitää dokumentoida läpinäkyvästi ja ihmisiä tai eläimiä ei saa vahingoittaa. Näin muodoin muiden apu väitöskirjassa ei vaikuttaisi olevan automaattisesti tieteellinen petos tai huiputus, kunhan kaikki asianosaiset tietävät täsmälleen mitä on tehty ja miksi.

Mtä tulee julkaisemisen ohjesiin, esim. Lääketieteellisten aikakauskirjojen päätoimittajien kansainvälinen komite ICMJE on luonut periaatteet joita kutsutaan usin Vancouverin protokollaksi, ja jota paljon lainataan muillakin alueilla. Nämä säännöt ovat hyvin perusteelliset kaiken kaikkiaan, mutta tämän keskustelun kannalta relevantein lieneen kirjoittajien tunnustusta käsittelevä osa. Terve järki ja yo. periaatteet sanelevat, että kaikki jotka ovat osallistuneet tutkimuksen tekemiseen, on tunnustettava, mutta varsinaisia kirjoittajia ovat ne, jotka ovat: 1) osallistuneet olennaisella panoksella tutkimuksn suunnitteluun, aineiston keruuseen, analyysiin ja tulkintaan; 2) kirjoittaneet kokonaisuuksia ja/tai arvioineet ja lisänneet siihen olennaisia kokonaisuuksia ja 3) ovat hyväksyneet viimeisen version julkaisusta. Vastaavasti esim. pelkästään aineiston hankinta, neuvominen tai rahoituksen hankinta ei tee kenestäkään artikkelin tai väitöskirjan kijoittajaa. Nämä periaattet tukevat ajatusta, että varsinainen tieteellinen työ tapahtuu tutkimuksen suunnittelussa, aineiston hankinnassa ja sen tulkinnassa, mutta kenttäassistentti tai konsultti joka toteuttaa osia aineiston hankinnasta ei ole varsinainen kirjoittaja.

Noin yteenvetona tulee mieleen, että kysessä on tärkeä aihe josta on pelkästään kohtuullista olla hyvät ohjeet. On pelkästään hyvä tutkimuksen laadulle, jos on selvää että miten aineiston kanssa toimitaan ja mitkä ovat ne periaatteet jotka toimintaa ohjaavat. Tietynlainen ensireaktio on myös, että uutinen on lievästi ankka, koska erilainen yhteistyö tutimuksessa on aivan arkipäivää. Hyvin harva tutkijatohtori kirjoittaa korkeimman omakätisesti joka sanan jokaiseen artikkeliinsa, kerää kaiken aineiston ihan itse ja laitaa jokaisen pilkun paikalleen. Miksi siis jatko-opiskelijan pitäisi? Myöskään yleiset tieteen pelisäännöt eivät sitä vaadi, “ainoastaan” sen, että kaikki tehdyt valinnat on dokumentoitu läpinäkyvästi. Toisaalta tulee myös mieleen, että väitöskirjojen ohjaus ei ole ihan mallillaan ja tutkimuksen hyvät käytönnöt eivät välttämättä ihan välitykkään, jos ohjaaja tai esitarkastajat eivät tiedä tai vaadi tietää aineiston lähteestä tai käsittelystä.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että ulkopuoliseen apuun kannattaa suhtauta myös varauksella. Tutkija itse on vastuussa aineistostaan ja sen laadunvalvonnasta, sekä sen dokumentoinnista. Siksi en silti suin päin suosittelisi haastattelufirmojen kyttöön, tietämättä täsmälleen ketkä ihmiset aineiston keräävät ja mitä protokollaa käyttäen. Lomakkeen heittäminen aidan yli haastattelufirmaan, jossa nimettömät väliaikaisduunarit täyttelevät niitä provisiopalkalla voi olla myös resepti katastrofiin. Jokainen voi itse miettiä mitä riskejä haluaa ottaa, ja hyvällä hankinnalla pääsee pitkälle, mutta ajatus pitää olla mukana joka tapauksessa.

Advertisements

Mitä jatko-opiskelijan kannattaisi lukea?

Ystäväni, joka suunnittelee aloittavansa jatko-opintoja kysyi taannoin, että mitä jatko-opiskelijan pitäisi lukea? Samalla tuli ehdotus, että kirjoittaisin jopa blogiin siitä jutun. Seuraavassa siis listaa kirjoista ja artikkeleista jotka ovat vaikuttaneet minun ajatteluuni ja jotka luulisin hyödylliseksi muidenkin lukea.

Tämä lukulista ei korvaa kenenkään jatko-opintojen ohjaajan antamia ohjeita, vaan sen on tarkoitus toimia oheismateriaalina ja avartajana. Senpä tähden en ole erikseen listannut minkään, edes oman tieteenalani, klassikkoja erikseen vaan sellaisia helmiä jotka ovat muuten vaarassa jäädä lukematta.

Jos joku jo tässä alussa mietii millä rahkeilla tätä juttua kirjoitetaan, niin lyhyt esittely alkuun. Olen puolen vuosikymmenen tukijanuran aikana tehnyt väitöskirjan joka on hyväksytty kiitettävällä arvosanalla  ja olen työskennellyt kolmessa yliopistossa Euroopassa, joista yksi on Leidenin listalla 50 ja Shanghain listalla 150 joukossa ja toinen 150 ja 200 maailman parhaan joukossa. Eli jotain kokemusta jatko-opinnoista ja tutkimuksesta on, jonka pohjalta voi toivottavasti jotain sanoa.

Ensimmäisenä on kuitenkin hyvä sanoa, että etenkin jatko-opiskelijan olisi hyvä lukea oman alansa ydinsubstanssi. Tai nimen omaan ei vain lukea, vaan analysoida. Ydinsubstanssin löytää ehkäpä helpoimmin bibliometrisella analyysillä, eli analysoimalla järjestelmällsesti mitä kirjallisuutta alan julkaisut viittaavat. Tämä onnistuu ainakin lehdissä julkaisevilla aloilla helpoimmin jollakin valmiilla paketilla, esim. SITKIS työkalulla joka laskee viittausverkoston valmiiksi ISI Web of Knowledge tietokannasta ulostetusta aineistosta. Tietenkin on aivan mahdollista tehdä itse esim google scholarin viittauksista vastaava analyyi, mutta se vaatii huomattavan määrän käsityötä. Bibliometrisessä analyysikkäkin on tietenkin omat rajoituksensa, tärkeimpänä ehkä pohjaoletus että viittausten määrä suoraan miittaa julkaisun sisällön hyvyyttä. Näinhän ei tietysti ihan suoraan ole, koska eniten viittauksia saavat paitsi “parhaat”, myös kiistanalaisimmat elleivät suoraan huonoimmat paperit, esimekkinä ehkäpä pahamaineinen rokotepaperi, joka potkaisi liikkeelle Suomeenkin levinneen rokotehysterian. Mutta joka tapauksessa, tiedostaen menetelmän heikkoudet, tällä keinoin joka tapauksessa pääsee nopeasti jäljille.

Bibliometriselle analyysille rinnakkainen lähestymistapa on meta-analyysi, joka tarkoittaa yksikertaisuudessaan jotakuinkin sitä, että otetaan suuri joukko (100-500) omaan tutkimusaiheeseen releventteja  (viimeaikaisia) papereita, ja koodataan ne järjestelmällisesti läpi. Erityisesti jatko-opiskelijalle relevantteja koodeja ovat tutkimuskysymykset, menetelmät, aineistot, suositukset jatkotutkimuksen aiheeksi ja keskeiset havainnot. Koodausta voi vielä halutessaan painottaa esim. artikkelien saamalla viittausten määrällä tms painoarvokriteereillä.

Näillä kahdella lähestymistavalla saadaan selville ensinnäkin missä oman alan älylliset juuret ovat, ja toiseksi mitä on jo tutkittu, mitkä ovat alan standardit menetelmät näihin kysymyksiin vastaamiseksi ja mitkä ovat jatkossa relevantteja tutkimuskysymyksiä. Tältä pohjalta on sitten hyvä haarukoida oma tutkimusaihe niin että se on itselle kiinnostava, ei vielä puhkitutkittu ja siihen osaa vastata sillä tavalla että se kiinnostaa ns. tiedeyhteisöä ja on uskottava. Alan standardin kartoittaminen ei kuitenkaan tarkoita että aiempia tutkimusasetelmia, menetelmiä ja kysymyksiä tarvitsisi sellaisenaan apinoida, vaan tukeva pohja alan tutkimuksessa antaa pontta tehdä omat perustellut valinnat.

Mistä tullaan sitten tullaan tämän varsinaisen postin aiheesen. Minä olen aina pitäny ns. meta-tason tiedelukemisesta, joka painottuu seuraavassa listassa. Lista jakautuu karkeasti aihepiirin mukaan varsinaiseen menetelmä- ja metodologiakirjallisuuteen, tieteenteoriaan ja tieteensosiologiaan yms. yleislukemiseen. Toivottavasti tämä lista sitten auttaa ottamaan perspektiiviä tieteen tekemiseen ja tukee oman näkemyksen muodostumista.

Menetelmät ja metodologia:

Robert K. Yin: Case Study Research, Sage Publishing – Laadullisen tutkimuksen perusläjäys. Ronald Coasen sanoin “paljon viitattu, mutta vähän ymmärretty”. Kannattaa lukea huolella.

Matthew B. Miles, A. Michael Huberman: Qualitative Data Analysis: An expanded Sourcebook, Sage Publishing – Toinen laadullisen tutkimuksen perusläjäys, esittää tukevan joukon erilaisia analyysimenetelmiä laadulliselle aineistolle. Kannattaa lukea ainakin päällisin puolin ennen aineiston hankintaa.

Donald Thomas Campbell, Julian C. Stanley: Experimental and Quasi Experimental Designs for Research, Rand McNally Publishing – Nimen omaan tämä vanha painos on napakka ja tiivis lukupaketti ja yhtä relevantti kuin ilmestyessään 50 vuotta sitten. Eri koeasetelmien ja niiden rajoitusten ymmärtäminen on peruskauraa laadullisen ja määrällisen tutkimuksen suunnittelijalle. Uusin painos on nimeltään “Experimental and Quasi-Experimental Designs for Generalized Causal Inference”, jossa pääkirjoittajaksi on vaihtunut William Shadish. Kirja on paisunut noin kymmenkertaiseksi ja huomattavasti teknisemmäksi, joten se kannattaa ottaa käteen kun alkaa todella suunnitella kokeellista tutkimusta.

Euroopan Komissio/Asiantuntijaryhmä: Guidance Note for Researchers and Evaluators of Social Sciences and Humanities Research – Tutkimusetiikka on asia joka tulee lähinnä mieleen bio- ja lääketieteissä, mutta koskettaa yhteiskuntatieteitäkin, viimeistään silloin kun tekee EU-rahoitushakemusta, johon kuuluu pakollinen tutkimuseettinen osio. Tämä komission julkaisema asiantuntijaryhmän raportti on hyvä alusta muodostaa perusymmärrys aiheesta.

J.D. Leeper/UCLA: Choosing the Correct Statistical Test – havainnollinen pikaopas tilastollisten testien valintaan, sekä ohjeet testeien tekemiseen SAS Stata ja SPSS-alustoilla.

Tieteenteoria ja filosofia:

Bertrand Russel: Problems of Philosophy/Filosofian ongelmat – Jos tieteenfilosofiasta pitää lukea yksi, lyhyt ja helppotajuinen esitys, niin tämä on se.

Karl R. Popper: Three Worlds, Tanner Lectures on Human Values – Tiivitetty esitys Popperin kolmitasoisesta epistemologisesta teoreemasta, joka jotakuinkin mullisti tieteellisen ajattelun. Myös muita Popperin kirjoja kannattaa ainakin harkita.

Aivan perustaito tutkijalla on loogisen päättelyn ja argumentoinnin taito. Siksi kannattaa opetella tunnistamaan ja välttämään yleisimmät loogisen päättelyn virheet (logical fallacy, selkokielinen artikkeli Rational Wikissä ja toinen Wikipediassa). Siihen käy esim.:

Arthur Schopenhauer: Taito olla ja pysyä oikeassa. – Schopenhauerin kaiketi satiirinen kirjanen esittää reilun kolmekymmentä keskustelullista gambittia joilla voi bluffata keskustelukumppania. Tämä kannattaa lukea nimen omaan niin päin, että opettelee tunnistamaan ja välttämään näitä kuvioita.

Carl Sagan: The Fine Art of Baloney Detection ja Rational Wikin artikkeli. – Periaatteessa samoja asioita, mutta nimen käsitelty nimen omaan huuhaan tunnistamisen vinkkelistä. Yhdessä edellisten kanssa tarjoaa hyvän työkalupakin julkaisutn kirjallisuuden kriittiseen tarkasteluun.

Tieteensosiologia ja muu yleinen:

Thomas Kuhn: The Structure of Scientific Revolutions – aikanaan jotakuinkin vallankumouksellinen ajatus siitä miten tiedeyhteisö muodostaa ‘paradigman’ eli konsensuksen eräänlaisten yleisesti hyväksyttyjen aksioomien ympärille ja miten tiede sitten etenee sysäyksittäin kun todisteet näitä hyväksyttyjä teorioita vastaan kasautuu ja uusia aksioomia otetaan käyttöön.

Imre Lakatos: The Methodology of Scientific Research Programmes: Philosophical Papers Volume 1. Cambridge University Press – Lakatos oli Popperin aikalaiskriitikko, joka esitti että tiedeyhteisö ei toimi kuten Popper esitti, eli esitä teorioita ja sitten yritä kumota niitä todistelulla (vrt. Popperin falsifionismi), vaan valitsee jotain isompia ja paremmin perusteltuja väittetä joiden ympärille rakennetaan ikäänkuin pienten väitteiden suojaverkko (vrt. Paradigma edellä). Lakatosilta on myös ydinkäsite progressiivinen tutkimusohjelma, joka siis tarkoittaa tutkimusalaa joka pitää yllä vireää ja kriittistä keskustelua ja johon esitetään uusia ajatuksia.

Dierdre McCloskey: The Rhetoric of Economics ja The Rhetoric of Human Sciences – McCloskey esittää hyvän kuvauksen siitä miten tieteellinen julkaisutoiminta rakentuu. Tästä voi oppia jotain kirjoittamisesta monilla tasoilla.

Francis Wheen: How Mumbo-Jumbo Conquered the World: A Short History of Modern Delusions, Harper Collins – Valottaa post-ajan ajattelun historiaa helppolukuisessa paketissa.

Ben Coldacre: Bad Science, Harper Collins – Sen lisäksi että kirja on viihdyttävä ja ja hauska lukea, Bad Science on myös yllättävän hyvä oppikirja jatko-opiskelijalle tutkimusasetelman valinnasta.

Alan Sokal: What is science and why should we care? – Otsikon mukaan, näkökulma siihen mitä tiede on ja mitä merkitystä sillä on tai miksi tieteen tietyistä kriteereistä ja käytännöistä halutaan pitää kiinni.

Julkaiseminen, kirjoittaminen ja vertaisarviointi:

Scholarly Open Access blogi ylläpitää Coloradon liopiston kirjastossa työskentelevän Jeffrey Bealyn kuratoimaa listaa epäeettisistä Open Access julkaisijoista ja aikakauskirjoista

David Whetten: What constitutes a theoretical contribution?, Academy of Management Review, Vol 14, No. 4 – Napakka artikkeli, siitä mikä on ja mikä ei ole teoreettinen kontribuutio, so. tieteellisesti merkittävä löydös (AMR:n lukija- ja kirjoittakunnan sisällä)

Kevin Gollet, Dennis Gioia: Building Theory about Theory Building: What Constitutes a Theoretical Contribution?, Academy of Management Review, Vol. 36, No. 1

Robert Sutton, Barry Straw: What Theory is Not, Administrative Science Quartely, Vol. 40 – Artikkeli siitä mitä teora on ja mitä se ei ole (ASQ:n piirissä)

Allison Tong, Peter Sainsbury, Jonathan Craig: Consolidated criteria for reporting qualitative research (COREQ): a 32-item checklist for interviews and focus groups. International journal for quality in health care : journal of the International Society for Quality in Health Care / ISQua, Vol. 19, No. 6, p. 349-57

David J. Ketchen, Jr., Jeremy Short, and Will Terrell: Graphic Truth: Some Hidden Realities of the Review Process, Journal of Management Inquiry, Vol. 20, No. 1 – Napakka sarjakuva joka antaa pienen välähdyksen akateemisten lehtien toimituskunnan ovien taakse.

Linda M. Johanson: Sitting in Your Reader’s Chair – Attending to Your Academic Sensemakers, Journal of Management Inquiry, Vol. 16, No. 3 – Eräs hyvä jäsentely siitä mitä akateemisen vertaisarvoijan päässä tapahtuu

Chicago Manual of Style myös “The Chicago manual, Chicago style”; Publication Manual of the American Psychological Association, “The APA manual”  – Nämä kaksi manuaalia ovat laajoja ohjeita tieteellisestä kirjoittamisesta, ja sisältävät hyvät ohjeet alkaen kirjallisesta tyylistä pienimpiin hienosäätöihin kuvioiden esittämisessä ja viittaamisessa. Näihin myös useat akateemiset lehdet viittaavat. Kannattaa ottaa lapaseen aika alkuvaiheessa.

Lopuksi

Kirjoittajan pajatso on tyhjä, mutta jos tuntuu että jotain on jäänyt tästä listasta pois, tai haluat jättää jotain muuta palautetta, niin kokeeksi istutan ao. palautelomakkeen tai jos haluat virittää julkista keskustelua niin kommentit ovat auki.

-Kalle