Tag Archives: tutkimus

Päivystävän dosentin poydältä: tutkimuksen ja tutkijan yhteiskunnallinen vaikuttavuus – mitä se tarkoittaa?

Alun perin sain kutsun kirjoittamaan nuoren tai nuorehkon tutkijan näkökulmapuheenvuoron VNK:n blogiin tutkimuksen ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta liittyen tutkimuslaitosuudistukseen ja tutkijoiden kannusteisiin, viitaten Professori Karvosen aiempaan puheenvuoroon tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Kirjoituksessaan Prof. Karvonen, kuten myös esimerkiksi Bruce Charlton  ja Susanne Björkholm  ovat tahoillaan huomioineet tieteellisen julkaisutoiminnan kannusteista aiheutuvat ongelmat, joista olen pääosin samaa mieltä. Kirjoituksen ponsi on hyvin lyhyesti, että muun muassa tunnistettujen julkaisutoiminnan ongelmien valossa, tutkijoiden ns. yhteiskunnallista vaikuttamista pitäisi painottaa tutkijoiden kannusteissa huomattavasti nykyistä enemmän.

Samaa keskustelua on käyty jotakuinkin muutaman vuoden takaisesta yliopistolain uudistuksesta lähtien, ja sittemmin tutkimuslaitosuudistuksen tiimoilta, ja strategisen tutkimuksen ohjelmien perustamisen ympärillä, kulloinkin hieman eri äänenpainoilla, ja nyttemmin siihen on tullut uusia juonteita, kun politiikan kentällä on ilmaistu pettymystä tutkimuksen hyödynnettävyyteen päätöksenteossa.

Vaikka lähtölaukaus kirjoitukseen oli tietyllä tavalla nykyisen julkaisusysteemin kritiikissä, en lähde perkaamaan tieteellisen julkaisutoiminnan ongelmia tässä kirjoituksessa, koska ne ansaitsevat oman käsittelynsä. Sen sijaan keskityn pohtimaan seuraavaa kolmea kysymystä jotka minulla ovat heränneet tästä keskustelusta. Ensinnä mikä on yliopiston ja siellä tehtävän tutkimuksen tehtävä, toiseksi miksi tutkimustuloksia ei nykyisellään hyödynnetä yhteiskunnassa, ja kolmanneksi mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen oikein tarkoittaa?

Mikä on yliopiston tehtävä?

Yliopiston tehtävästä on viime vuosina käyty keskustelua eri yhteyksissä. Vanhastaan on mielletty että yliopiston perustehtävät ovat tuottaa tutkimustietoa ja siihen perustuvaa opetusta. Näitä kutsutaan Humboldtilaisiksi tehtäviksi. Nimi tulee Wilhelm von Humboldtin valistusaikaisesta ideaalista tutkimuksen ja opetuksen symbioosista.  2000-luvulla on keskusteltu sitten enemmän myös ns. kolmannesta tehtävästä, eli yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta laajassa mielessä, josta enemmän alla.

Tästä voi mieltää, että tutkimuksen tekeminen, uuden tiedon tuottaminen, ja julkaisutoiminta on se perimmäinen tehtävä, johon kaikki muu pohjaa. Jos uutta tietoa ei tuoteta, opetus on kärjistäen tekstikirjojen tankkausta. Tutkimuksen tekeminen ja siitä syntyvä asiantuntemus antaa pohjaa viedä opiskelijat pintaa syvemmälle ja antaa kokemuksesta ja näkemyksestä kumpuavaa lisäarvoa opetukseen, jota tänä verkkokurssien aikakautena tarvitaan. Lisäksi tämä sama asiantuntemus antaa tutkijalle pohjaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ellei tutkijalla ole tutkimukseen perustuvaa erityisasintuntemusta, hän on yhteiskunnallisena toimijana tavallisen sivistynyt maallikko.

Miksi julkaisutoiminta sitten on tärkeää? Voidaan ajatella että jos tutkimus ja sen tulokset ovat yksittäisen tutkija pään sisällä, ne eivät ole olemassa muulle maailmalle varsinkaan pitkässä juoksussa. Tiedon siirtäminen puhumalla ei skaalaudu hyvin verrattuna kirjalliseen siirtämiseen, ja tutkimuksen arviointi vaatii huolellista perehtymistä tavalla joka ei ole mahdollista puhuttaessa. Eli tutkimus ja sen tulokset eivät ole suurelle osalle mahdollisesta yleisöstä tarpeeksi helposti saatavilla ja arvioitavissa, eli niitä ei olemassa, ilman julkaisuja.

Mitä tulee julkaisutoiminnan kieleen, sikäli kun uuden tiedon tuottaminen on tärkeä päämäärä, kansainvälinen julkaisutoiminta on elimellinen osa sitä. Erityisesti luonnontieteessä, mutta yhtälailla käyttäymistieteessä ja laajasti yhteiskuntatieteessä tavoitteena on löytää tietynlaisia säännönmukaisuuksia maailmasta, joita abstrahoidaan teoriaksi ja joiden pitävyyttä arvioidaan. Sikäli kuin näiden säännönmukaisuuksien löytäminen ja teorian kehitys on mahdollista, tiedon kumuloitumisen ja laadunvarmistuksen kannalta on tärkeää että tietoa arvioidaan laajasti tieteen kentällä. Jos kansainvälistä julkaisutoimintaa ei tehdä ja seurata, riskinä on, että ensinnäkin laajasti ottaen alan keskeiset kehitysaskeleet jäävät huomioimatta tutkimuksessa, ja toiseksi kielialueiden välillä aletaan tehdä tarpeettoman paljon päällekkäistä työtä. Edelleen kärjistäen, yhteiskunnan kannalta ei ole hyödyllistä keksiä pyörää uudestaan esimerkiksi suomeksi, ruotsiksi tai tanskaksi, jos sen sijaan voi nojautua siihen mitä muualla on jo tehty ja viedä tätä tietoa edelleen pidemmälle ja uusiin sovelluksiin.

Toiseksi ilman kansainvälisiä julkaisuja myös tutkimuksen yleisö jää verrattain pieneksi. Aikaisemmin on argumentoitu että tieteellinen julkaisutoiminta on kirjoittelua kapean alan asiantuntijoiden joukon kesken; jos sitä ei tehdä kansainvälisellä areenalla, kansallinen yleisö vasta kapea onkin. Kaiken kaikkiaan minä olen valmis puolustamaan vahvoja kansainvälisen julkaisun kannusteita osana yliopistojen mittausjärjestelmää.

Toinen näkökulma on, että onko jotain mitä yliopistot tekevät, mitä kukaan muu ei tee? Väitän, että yliopistot keskimäärin ovat tutkimus-intensiivisten (suurien) yritysten ohella ainoita instituutioita jotka tekevät perustutkimusta, ja ainoita instituutioita joilla on kannusteet julkaista tuloksensa ja tuottaa ‘tiedettä kaikille’. Erityisesti yhteiskuntatieteen alueella ja osittain luonnontieteessäkin tilanne on sellainen, että jos tietoa ei tuoteta ja teoriaa kehitetä yliopistossa, sitä ei luultavasti tehdä missään muuallakaan.

Yksilötasolla tutkijat ovat alansa erikoistuneita ammattilaisia ja yliopisto laitoksena on suunnattu tiedon tuotantoon, sekä opetukseen. Tutkijakoulutus tähtää nimenomaan alalla tarpeellisten taitojen ja alan yleisten standardien oppimiseen jatko-opintojen ja väitöskirjatyön kautta. Väitöskirja itsessään, olen kuullut sanottavan, on eräänlainen tutkimuksen ajokortti, eikä sen ole tarkoitus olla viimeinen teos joka tutkijalta syntyy. Tämä ei tarkoita, etteikö muitakin kommunikaation taitoja ja muotoja voisi tai kannattaisi opetella, mutta yhtä kaikki yliopistot ovat organisaationa ja henkilöstön osalta suurelta osin tiedon tuotantoon suuntautuneita.

Väitänkin, että ensinnäkin tutkimus ja siihen liittyvä kansainvälinen julkaisutoiminta on edellä mainituista syistä yliopiston ydintehtävä, joka tuottaa eniten lisäarvoa yhteiskuntaan suoraan ja  välillisesti yliopiston muiden tehtävien kautta. Toiseksi väitän, että tutkija on tehokkaimmillaan tuottamassa lisäarvoa tehdessään tutkimusta. Parempaa mittaria odotellessa tämän lisäarvon surrogaattina voidaan käyttää julkaisutoimintaa; yksinkertaisuudestaan ja puutteistaan huolimatta parempaakaan mittaria tiedeyhteisön uutena ja merkittävänä pitämien löydösten tuottamiselle kuin julkaisujen määrä, on vaikea keksiä.

Miksi elinkeinoelämässä ja yhteiskunnassa ei käytetä tutkimustuloksia?

Toinen kysymätön kysymys on, että miksi yhteiskunnassa ei sitten käytetä tutkimuksesta syntyvää tietoa? Ennen kuin siihen on jonkinlainen vastaus, on pelättävissä että vaikuttamisen toimet eivät kohdistu tehokkaasti. Otan tässä vapauden spekuloida syistä perustuen omaan kokemukseeni vuorovaikutuksesta tutkijana ja työskennellessäni asiantuntijapalveluissa, sekä keskusteluihin tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan parissa työskentelevien kollegoiden ja ystävien kanssa. Eri arvioinneissa ja tutkimuksissa on kosketeltu tutkimuksen relevanssia yritysten tutkimusohjelmaan, IP-kysymyksiä ja osaamisen suojelua yhteistyössä ja muita ns. institutionaalisia kysymyksiä. Yhteenvetona voidaan sanoa että tutkimuksen hyödyntäminen ja ns. teknologian siirto ylipäätään on varsin haastavaa. Seuraavassa käsittelen paria uutta näkökulmaa enemmän yksilöiden näkökulmasta.

Ehkäpä maallisin keskeinen kompastuskivi on, että tutkimus ei yksinkertaisesti ole monenkaan ammattilaisen kartalla tietolähteenä. Työskennellessäni asiantuntijana harvoin kenellekään kollegoista tuli edes mieleen etsiä relevanttia tutkimustietoa. Tähän voi etsiä syitä esimerkiksi akateemisen kirjoitustyylin läpitunkemattomuudesta, tutkimuksen sirpaloitumisesta (mikro-erikoistumisesta) ja siitä johtuvasta hankaluudesta löytää relevanttia tietopohjaa. Teollisuudesta kuuluukin viestiä, että tutkimustulokset ovat kaikkineen liian hankalasti käytettäviä. Hankala tarkoittaa osaltaa saatavuutta ja julkaisujen luettavuutta, mutta myös tutkimuksen tuloksien hyödynnettävyyttä joihinkin käytännön ongelmiin. Ongelmien koko, analyysitaso ja -yksikkö eivät kohtaa ja yleistettyjen tulosten soveltaminen vaatii merkittävää lisätyötä.  

Tähän liittyvä konkreettinen käytännöllinen este on tutkimustulosten saatavuus yliopiston ulkopuolella. Google Scholar on tehny ihmeitä tutkimuksen haettavuudelle, mutta kiinnostavien artikkeleiden saatavuus on usein hyvin heikkoa yliopiston muurien ulkopuolella ja yksittäisten artikkeleiden hinnat pyörivät USD 30-50 haarukassa. Usein artikkelia kirjoittaessa, ongelmaa ratkaistaessa tai selvitystä kirjoittaessa joutuu kahlaamaan joitain kymmeniä ellei satakin artikkeleita läpi löytääkseen relevantin ja riittävän tietopohjan, jolloin budjettia palaa kohtuullisen reilusti ellei institutionaalista lisenssiä tieteellisten kustantajien tietokantoihin löydy.

Näitä sinällään tärkeitä ongelmia keskeisempi vaikkakin arkisempi este vaikuttaa olevan, että opiskelijat ja valmistuneet ammattilaiset ovat tottuneet luottamaan ns. hyviin käytäntöihin, omaan järkeen, ja helposti saatavilla oleviin lähteisiin kuten teksti- tai oppikirjoihin, käsikirjoihin, ja erilaisiin raportteihin. Tiedon kriittinen tarkastelu ja varmistelu ei pääsääntöisesti kuulu elimellisellä tavalla prosessiin. Lisäksi minulla on anekdootteihin perustuva tuntuma, että tutkimustuloksia pidetään yhtäaikaa ihmeellisinä ja kaukaisina viisaudenkappaleina joita ns. maallikko, ei-tutkija, ei edes uskalla lähestyä, mutta samalla, jos tulokset eivät ole oman arkitiedon ja näkemyksen kanssa yhteensopivia, jokseenkin epäilyttävänä. Niinpä tutkimuksen maine relevanttina ja tärkeänä tietolähteenä, tai ainakaan tietolähteenä joka jotenkin kuuluisi monenkaan henkilön kokemusmaailmaan, ei ole korkea. Väitän, että yksi juurisyy on kuitenkin se että korkeimmassa opetuksessa, jatko- eli tohtoriopintojen ulkopuolella, ei riittävästi opeteta tutkimuslukutaitoa ja ymmärrystä tiedon luonteesta. Käytännössä opiskelijat pystyvät varsin pienellä harjoittelulla etsimään tutkimusta ja muuta tietoa, arvioimaan lähteitä kriittisesti ja hyödyntämään sitä kun heitä ohjataan siihen opintojen aikana.

Viimeisenä näkökohtana on myös voidaan ajatella myös toimintatapojen ja tahdin eroa. Asiantuntijapalveluita tarjotessa opin keskeisen näkökulmaeron käytännön tiedontarpeen ja tieteellisen intressin välillä. Nimittäin käytännön ongelmien ratkaisussa haetaan ns. ‘riittävän hyvää’ ja perusteltua ratkaisua johonkin tiettyyn paikalliseen ongelmaan, teknisin termein lokaalia optimiratkaisua, siinä missä tutkimuksessa pyritään kärjistäen löytämään paras löydettävissä oleva ja yleinen ratkaisu kaikkiin saman luokan ongelmiin, eli teknisesti ilmaistuna globaali optimi. Kunnianhimoiset tutkijat ovat tottuneet ajattelemaan, että hankkeissa tehdään kaikki alan parhaan standardin mukaan, niin hyvin kuin ikinä mahdollista, ja sen jälkeen mielellään uudestaan paremmin. Käytännön tiedon hyödyntäjälle riittää noin 80% suoritus, johon pystytään terävällä työskentelyllä noin 20% resurssienkäytöllä.

Toinen näkökulma on, että yritysmaailmassa ollaan ns. rahan tekemisen bisneksessä, siinä missä tutkimuslaitokset ovat tiedon tuottamisen bisneksessä. Tämä tarkoittaa että liiketoimintaa sijoitetaan rahaa, tavoitteena että raha monistuu. Tutkimuksen tavoitteena on sen sijaan tuottaa tietoa, ja siihen sijoitetaan rahaa, jotta siitä saadaan tuloksia. Näistä tuloksista on usein vielä matkaa siihen että ne voidaan voidaan kaupallistaa tai soveltaa käytäntöön jollain muulla tavalla.

Tästä orientaatioiden erosta seuraa myös tiedontuotannon ajoituksen ongelma, sillä jos jotain aiheesta todella halutaan uutta tutkimustietoa jolla on keskeinen kontribuutio tieteen puolella, vastausaika liikkuu haarukassa 2-3 vuotta ja enemmänkin, siinä missä käytännön tarve on enemmänkin kuukausien tai jopa viikkojen syklissä. Mukaillen erään Tekesin vanhemman neuvonantajan haastattelussa käyttämää vertausta: akateemisen tutkimuksen tekeminen on enemmän kuin kymppitonnin tai maratonin juoksua, siinä missä (soveltava kaupallinen) tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta, (sekä selvitykset) ovat lyhyen ja keskimatkojen juoksua – periaatteessa lajit ovat hyvin samankaltaisia, mutta niitä harjoitellaan hyvin eri tavalla ja vaikka on mahdollista vaihtaa lajia sprintteristä maratoonariksi, se vaatii paljon työtä.

Erotuksena yksityisestä sektorista julkisorganisaatioissa raha tulee mukaan budjetin niukkuutena, mutta lopputulos on jotakuinkin sama. Myös ajoitus on yhtälailla tärkeää, ja ajoituksen sanelevat poliittisen päätöksenteon syklit, kuten istuntokaudet ja vaalit. Lisäksi kun mukana on poliittista päätöksentekoa, päättäjät näkevät roolinsa usein roolinsa tavoitteiden määrittelijöinä, ja asiantuntijoiden roolin keinojen arvioijina. Tässä asetelmassa tutkijan ja tutkimuksen rooli on saman tyyppinen kuin yritysmaailmassa; tietoa tarvitaan jotta määrättyihin tavoitteisiin päästään asetetuissa raameissa.

Mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa?

Tätä taustaa vastaan käyn sitten käsittelemään kolmatta kysymystä, eli mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen oikein tarkoittaa? Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta käytävässä keskustelussa ei ole erityisen tarkasti määritelty mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen itse asiassa tarkoittaa kussakin yhteydessä. Se voi olla esimerkiksi jotakin seuraavista tai näiden yhdistelmä: haastatteluissa esiintymistä, mielipidekirjoituksia, yleistajuisten julkaisujen kirjoittamista, komiteatyötä, suoraa vaikuttamista poliitikkoihin tai tutkimuksen soveltamista ja siitä syntyvän tiedon siirtoa.  

Toisaalla yliopiston niin sanottua kolmatta tehtävää, eli yhteiskunnallista osallistumista ja vaikuttamista laajassa mielessä, on muotoiltu seuraavasti. Seuraavassa taulukossa kolmas tehtävä on jaettu kirjallisuuden mukaan kolmeen ulottuvuuteen, tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatiotoimintaan (TKI), jatkokoulutukseen, sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Kuhunkin luokkaan luettavissa olevia toimia on poimittu kirjoittajan toimesta Tanskan teknillisestä yliopistosta (DTU) ja Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta (LTY).

Taulukko 1: Kolmannen tehtävän ulottuvuuksia. Esimerkit on poimittu DTU:sta ja LTY:sta (Piirainen et al. 2015, alunperin Molas-Gallart et al. 2002; Laredo 2007; E3M 2012 kirjoittajan kääntämänä)

Luokka

Esimerkkejä toimenpiteistä

TKI, teknologian siirto Aineettomien oikeuksien rekisteröinti, lisensointi ja siirto

Asiantuntijoiden koulutus ja valmennus

Neuvonanto ja konsultointi

Palvelu- ja sopimustutkimus

Yhteishankkeet teollisuuden ja julkisyhteisöjen kanssa

Yrittäjyyden ja tutkimuksen kaupallistamisen tuki

Kumppaneiden ja asiantuntijoiden hakupalvelu

Konferenssien järjestäminen ja julkaisutoiminta

Jatko- ja aikuiskoulutus, “elinikäinen oppiminen” Työn ohella tapahtuvat jatko-opinnot,

’Teollisuustohtoriohjelmat’

Koulutus ja valmennus

Aikuiskoulutus, muuntokoulutus, MBA-ohjelmat

Avoimet ja julkiset opetusmateriaalit

Avoin pääsy kirjastoihin, laboratorioihin ja muuhun infrastruktuuriin

Yhteiskunnallinen osallistuminen Avointen ovien päivät, kampusvierailut, Tutkijoiden yö,

Tiedeleirit ja -näyttelyt

Yleistajuinen ja muu tiedettä popularisoiva julkaisutoiminta

Museot

Tiedotus tutkimustuloksista, medianäkyvyys

Opiskelijoiden ja henkilökunnan osallistuminen kulttuurielämään

Neuvonanto ja konsultointi politiikkatoimien suunnittelussa, komiteatyö

Kuten todettua, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhuttaessa ei aina ole täysin selvää mitä osaa tästä vaikuttamisen kirjosta tarkoitetaan. Onkin mielekästä kysyä mitä yhteiskunnallisella vaikuttamisella halutaan saada aikaan, mitä vaikutuksia siltä odotetaan ja miten sitä pitäisi mitata. Ensimmäisenä tulee mielee kolme mahdollista tavoitetta, jotka eivät ole ainoita mahdollisia eivätkä toisensa poissulkevia muuten kuin tietysti tutkijoiden ajankäytön puolesta. Nämä ovat liike-elämän osaamisen kehittäminen ja siten talouden avustaminen, kansalaisten osaamisen ja sivistyksen kehittäminen ja yleinen yhteiskunnallinen osallistuminen. Alla keskustelen näistä ulottuvuuksista erikseen ja yhdessä.

Jos tavoite on liike-elämän osaamisen kehittäminen, yllä TKI-ulottuvuuden ja jatkokoulutuksen alla luetellut toimet osuvat tavoitteeseen. Itse asiassa etenkin teknillisissä yliopistoissa tehdään nyt jo merkittäviä määriä yhteishankkeita eri organisaatioiden kanssa ja tilaustutkimusta yrityksiin. Tutkimuksen kaupallistamisen ja yrittäjyyden tukeminen on toinen toimi jota esim. Tekesin tuella on pilotoitu useissa suomalaisissa yliopistoissa. Esimerkkinä Jyväskylän yliopistossa toteutettu Ihmiskeskeisten ratkaisujen ja palveluiden kaupallistaminen -hanke. Myös jatkokoulutus osaltaan tukee tätä tavoitetta, koska se mahdollistaa yrityksen ja työnkeijöiden olemassa olevan tietopohjan laajentamisen ja päivittämisen. Mittareina voitaisiin pitää esimerkiksi projektien määrää, uusien teknologioiden, tuotteiden ja palveluiden määrää, uusien yritysten määrää, lisenssisopimusten määrää, koulutukseen osallistuneiden määrää ja urakehitystä yms.

Jos tavoite on tukea yhteiskunnan ja erityisesti sen jäsenten osaamisen kehittymistä elinikäisen oppimisen kautta, erilaiset muunto-, jatko-, ja täydennyskoulutukset ovat keskeisiä vaikuttamisen keinoja. Näistä ehkä tunnetuin tutkintoon johtava on MBA-koulutus (Master of Business Administration), joka on pääosin osapuilleen maisteritasoinen kaksivuotinen kaupallinen täydennyskoulutus päällikkö- ja johtaja-asemassa toimiville tai siihen pyrkiville. Vastaavia, mutta vähemmän käsitteeksi muodostuneita täydennyskoulutusohjelmia on pilvin pimein, usein tähdäten nopeatahtiseen maisteri-tason tutkinnon opiskeluun opintovapaalla, työttömyyden aikana tai työn ohella hakijoille joilla on aiempi alempi korkeakoulu- tai maisteritutkinto. Esimerkkinä LTY:n Digi-muunto-ohjelmat, jotka lanseerattiin 2000-luvun alussa, sisältönä tietotekniikkaa, tietojärjestelmiä ja tietojohtamista täydennys- ja muuntokoulutuksena IT-alalle ja sitä sivuaviin asiantuntija- ja johtotehtäviin.

Lisäksi yliopistojen koulutuskeskukset tarjoavat pienempiä, esim. projektinhallinnan, johtamisen tai teknisten erityiskysymysten täydennyskoulutuspaketteja.  Erityisesti TKI-intensiivisissä yrityksissä myös mahdollisuus työn ohella tehtäviin jatko-opintoihin on arvokas mahdollisuus kytkeytyä tiedon eturintamaan ja tuottaa samalla uusia tieteellisiä löydöksiä sekä kaupallista hyötyä. Lisäksi myös avoimet luennot, opetusmateriaalit ja pääsy yliopiston tutkimusinfrastruktuuriin kuten kirjastoon ja laboratorioihin tarjoaa mahdollisuuden oppia ja kehittää osaamista.

Uusin tulokas kentällä ovat sitten tietenkin erilaiset avoimet verkkokurssit joilla kukin voi enemmän ja vähemmän omaan tahtiin täydentää osaamistaan, ja onpa niistä paketoitu myös MBA-tutkintoja. Pisimmälle tämän on vienyt Laurie Pickard, joka tuli sosiaalisessa mediassa kuuluisaksi hankkeestaan suorittaa MBA-tutkinto verkkokursseilla, paketoimalla No-Pay MBA-tutkinnon (Maksuton MBA). Näitä puolestaan voisi mitata esimerkiksi opiskelijoiden sisäänotolla, valmistuneiden tiedollisilla ja taidollisilla valmiuksilla, työllistymisellä ja urakehityksellä.

Jos tavoite on yhteiskunnallinen osallistuminen yleisesti ja tieteen popularisointi erityisesti, silloin erilaiset yleistajuiset julkaisut ja tapahtumat joissa tutkimusta avataan yleisölle ovat keskeisiä toimia. Jos tavoitteena on vaikuttaa tutkimuksen pohjalta, niin neuvonanto ja konsultointi lienevät tehokkaita keinoja. Uudempana tulokkaana sosiaalinen media on muodostanut suodattamattoman kanavan muiden kansalaisten ohella myös tutkijoille kommunikoida suuren yleisön kanssa. Tästä keskustelusta voi parhaimmillaan saada käyttökelpoista palautetta ja arvokkaita ideoita (esim. Kleinman 1998) vaikka poliittisia intohimoja kirvoittavia aiheita tutkivilla on myös epäilemättä toisenlaisia kokemuksia aina henkilökohtaisiin uhkauksiin asti. Lisäksi tähän luokkaan voisi vielä lisätä avoimen (Open Access) julkaisutoiminnan ja olemassa olevan tutkimuksen työpaperiversioiden ja vedoksien saattamisen yleisesti saataville. Näitä voitaisiin mitata julkaisujen, hankkeiden ja lukijoiden määrällä. Tapahtumien osalta myös määrällä, kävijämäärällä ja tiedon kasvulla.

Tämä viimeisen ulottuvuuden sisällä on kuitenkin kaksi riskiä, jotka voivat kääntää toimet varsinaista tarkoitusta vastaan. Yleisen medianäkyvyyden riskinä on, että viesti vääristyy jossain tutkijan ja vastaanottajan välissä sillä tavalla, että itse asiassa ymmärrys tieteestä ja maailman tilasta ei kasva. Esimerkiksi Susanne Björkholm ja kirjoittaja ovat kiinnittäneet huomiota siihen miten tutkimustulosten lehdistötiedotteissa usein markkinoidaan tuloksia varsin voimakkaasti, ja miten ne vielä helposti kirjoitetaan lehteen entistä myyvemmin ja yksinkertaistaen, niin että lukijalle syntyy kovin toinen käsitys tutkimuksen tuloksista ja niiden merkityksestä kuin itse asiassa onkaan. Tämä ei tarkoita, etteikö mediassa näkyminen ja tieteen popularisointi olisi tärkeää, vaan että tutkijan on oltava varsin tarkka miten viesti kullekin vastaanottajalle räätälöidään, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin. Kuten yo. lainatussa blogissa kirjoitin, väärä tai väärin ymmärretty viesti tutkimuksen tuloksista ei ole palvelus kenellekään.

Toinen riski liittyy yllä mainittuun yleiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Yhteiskunnallisen osallistumisen ja vaikuttamisen lukeminen yliopiston tehtäviin erityisesti, sikäli kuin se tarkoittaa politiikkaan osallistumista muuten kuin kutsuttuna asiantuntijana, on minusta ylipäätään ongelmallista. Lähtökohtaisesti poliittinen toiminta ja aktivismi ovat kansalaisvapauden piiriin kuuluvia asioita ja vapaan demokratian kulmakiviä, ja siksi ensinnäkin toiminnan pitäisi jollain tasolla kuulua jokaisen kansalaisen repertuaariin ja toiseksi koska kyse on yksilön arvoista sekä mielipiteen ja ilmaisun vapaudesta, pidän työnantajan sekaantumista näihin ongelmallisena.

Kaiketi tärkeimmät ajurit ja oletukset ajatuksessa, että yhteiskunnallista vaikuttamista osallistumisena kulttuurielämään ja politiikkaan pitäisi kannustaa ovat ilman muuta että sitä ei tehdä tarpeeksi, ja että tutkija työnsä informoimana voi tuottaa lisäarvoa tarjoamalla mielipiteensä eri kysymyksiin.Tässä väitteessä on varmasti perää, mutta tutkimuksen kannalta osallistumisen suoria ja merkittäviä riskejä ovat tieteen ja tutkimuksen tulosten tarpeeton politisoituminen ja roolien sekoittuminen. Tutkijan ja poliitikon tai aktivistin roolien yhdistämisen ensimmäinen riski on, että politiikka alkaa ohjaamaan tutkimusaiheen valinnan ohella myös aineiston hankintaa ja tulkintaa. Tienteenfilosofiassa on pitkään oltu yhtä mieltä, että tutkijan henkilökohtainen intressi ja omat arvotukset, myös poliittiset mielipiteet, ohjaavat tutkimusaiheiden valintaa ja näkökulmia. Tämän ei tarvitse itsessään olla ongelma, niin pitkään kuin arvot eivät ala ohjata millaisia tuloksia saadaan. Nimittäin samoin kuin tulosten raportoinnissa, ei ole palvelus kenellekään jos tutkijat tuottavat virheellistä kuvaa maailmasta, varsinkin jos tätä tietoa yritetään käyttää käytännön ongelmien ratkaisuun.

Riskinä vaikuttamisessa on myös oman ja muiden asiantuntijuuden rajan hämärtyminen etenkin kuulijoiden puolella. Huippuasiantuntija on huippuasiantuntija omalla alallaan, ja sen ulkopuolella tavallisen sivistynyt kansalainen. Tähän liittyvä riski on erityisesti viestin vastaanottajan puolella sekoittaa tutkimustulokset ja poliittiset mielipiteet viestinnässä. Riski on erityisen suuri jos tutkija ei muista itse tehdä selvää eroa koska hän esiintyy tutkijana ja koska yksityishenkilönä. Esimerkiksi DTU:lla on ohjeet  julkisesta esiintymisestä missä kehotetaan hyvin selkeästi vetämään raja milloin tutkija puhuu yliopistonsa edustajana ja erityisasiantuntijan ominaisuudessa suoraan omaan empiiriseen tutkimukseen perustuen, ja milloin muussa ominaisuudessa kuten yksityishenkilönä yleistiedon valossa, aktivistina tai poliitikkona. Tarkoitus ei tietenkään ole laittaa kapulaa kenenkään tutkijan suuhun yhteiskunnallisen osallistumisen suhteen, mutta yliopiston ja itse kunkin tutkijan uskottavuuden maineen kannalta on olennaista tunnistaa asiantuntemuksen rajat ja myös olla avoin niistä. Kuten edellä todettiin, väärän käsityksen antaminen ei ole palvelus kenellekään.

Yleisesti väitän, että suurin yhteiskunnallinen vaikutus ja lisäarvo saadaan kohdennetulla tutkimukseen perustuvalla kumppanitoiminnalla. Suurin lisäarvo syntyy kun tutkija käyttää tutkimuksessa syntynyttä tietoa omalla asiantuntemusalueellaan yhteistyössä tiedon hyödyntäjien kanssa, ovat nämä sitten yrityksiä, julkisen hallinnon instituutioita tai kansalaisjärjestöjä. Mitä tulee yllä keskusteltuihin syihin miksi tutkimusta ei hyödynnetä, varmin ja ehkäpä tylsin tapa puuttua asiaan tulevien ammattilaisten kohdalla on opetuksen kehittäminen. Nykyisten ammattilaisten kohdalla kohdennettu viestintä ja kumppanitoiminta lienevät varmimpia tapoja tuoda tutkimustietoa yhteiskuntaan. Medianäkyvyys ja yleinen tieteen ymmärrys legitimoivat yliopistolaitosta, mutta samalla helposti hukkuvat yleiseen mediakohinaan. Varmin tapa saada merkityksellistä näkyvyyttä on lisäksi tuottaa merkittäviä tutkimustuloksia.

Yhteenveto ja keskustelu

Tässä kirjoituksessa olen pohtinut kolmea kysymystä: mikä on yliopiston ja tutkimuksen tehtävä, mikä mahdollisesti on ongelma tutkimustulosten käytössä, ja mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa käytännössä.

Pääväite kirjoituksessa on että tutkimus ja tiedon tuotanto ovat yliopiston ydintehtäviä, joiden varaan opetus ja muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen rakentuvat. Lähtökohtana kirjoituksessani on Habermasilaisittain ajatus, että tutkimuksen tarkoitus on olla rehellinen ja vilpitön yritys tuottaa mahdollisimman harhatonta tietoa maailman tilasta niin hyvin kuin se inhimillisesti on mahdollista. Toinen tähän liittyvä oletus on, että erotuksena tutkimuksesta, politiikka on arvovalintojen tekemistä jota ohjaa itse kunkin toimijan henkilökohtainen moraali ja mahdollisesti tieto, siinä tutkimuksen tekeminen keskittyy harhattoman ja arvovapaan tiedon tuottamiseen niin hyvin kuin se on mahdollista. Politiikan sekä arvojen suhde tutkimukseen on, että ne ohjaavat aiheiden valintaa, mutta eivät aineiston hankintaa ja tulkintaa tai raportointia.  Lisäksi rajoituksena käsittelyyn on mainittava, että tässä keskustelussa ei ole erikseen huomioitu eri tutkimusalojen erityispiirteitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan. Tämä päätös on osaksi tarkoituksellinen siltä osin, että tarkoitus oli keskittyä eri vaikuttamisen muotoihin ja niistä keskustelemiseen, ja osaksi kirjoituksen pituuden sanelema.

Mitä tulee syihin miksi tutkimusta ei käytetä, anekdotaalinen todistusaineistoni viittaa siihen, että tutkimusjulkaisujen saatavuus on huono, samoin kuin tottumus tutkimustiedon käyttöön. Lisäksi tiedontuotannon ajoituksessa on omat haasteensa jos jotain ajankohtaista ongelmaa aletaan yrittää ratkaista tutkimukseen perustuen aloittamalla uusi hanke.

Tapoja parantaa tutkimuksen vaikuttavuutta on useita, kuten asiaa käsittelevässä kappaleessa keskusteltiin. Niin sanotusti paras tapa riippuu niistä päämääristä joihin vaikuttamisella pyritään. Minun näkemykseni, eli mielipiteeni, on että eniten yhteiskunnallista hyötyä ja lisäarvoa syntyy, kun vaikuttaminen sidotaan tiedon tuotantoon, esimerkiksi soveltavan palvelututkimuksen ja yhteishankkeiden muodossa, neuvonannon ja konsulttitoiminnan kautta, sekä jatko- ja täydennyskoulutusta järjestämällä. Nämä vuorovaikutuksen muodot mahdollistavat parhaimmillaan paitsi lisäarvon tuottamisen tutkimuksen soveltamisen ja hyödyntämisen kautta, tiedon ja tulosten arvioinnin ‘luonnollisessa ympäristössä’ sekä uuden tiedon tuottamisen ja vähintään paremman ymmärryksen ympäröivästä todellisuudesta joka antaa uutta perspektiiviä tutkimuksen tekemiseen. Siinä missä mallin vahvuus on syvällinen vuorovaikutus ja mahdollisuus tuottaa lisäarvoa kaikille osapuolille, rajoitus on suhteellisen rajattu yleisö. Siksi tutkimustulosten yleistajuisella kommunikoinnilla ja muulla vuorovaikutuksella on oma paikkansa.

Kysymys siitä miten näitä eri tapoja pitäisi kannusteissa painottaa on poliittinen kysymys ja minulla ei ole siihen aineistovetoista esitystä, koska vastaus riippuu siitä mitä päämääriä pidetään olennaisena. Kannustimista kuitenkin sen verran, että TKI-toimintaan on jo olemassa erinomaisen hyvä kannustimet erilaisten rahoitusinstrumenttien muodossa. Lisäksi tutkimuksen kaupallistaminen on onnistuessaan oma palkintonsa. Mitä muihin ulottuvuuksiin tulee, paljon yllä kuvattua vaikuttamista tehdään ja enemmän olisi tehtävissä nykyisillä resursseilla ilman eri kannusteita.

Otin myös pintapuolisesti kantaa joihinkin mittareihin, tiedostaen että tämä käsittely on keskustelunavaus. Mittaamista usein kritisoidaan, mutta mittareiden asettamisella on myös hyviä puolia. Ensinnäkin mittarit tekevät läpinäkyväksi mitä organisaatiossa on tarkoitus tehdä ja jos ne asetetaan päämääriä ja yleistavoitteita tukevaksi, ne ohjaavat toimintaa ikään kuin huomaamatta kohti päämääriä. Toisekseen mittarit tuovat tavoitteiden lisäksi myös läpinäkyvyyttä urakiertoon ja vähentävät toimistopolitikoinnin kannusteita.

Lähdeviitteet

  • E3M. (2012). Green Paper: Fostering and Measuring “Third Mission” in Higher Education Institutions.
  • Kleinman, D. L. (1998). Beyond the Science Wars: Contemplating the Democratization of Science. Politics and the Life Sciences, 17(2), 133–145.
  • Laredo, P. (2007). Revisiting the Third Mission of Universities: Toward a Renewed Categorization of University Activities? Higher Education Policy, 20(4), 441–456. doi:10.1057/palgrave.hep.8300169
  • Molas-Gallart, J., Salter, A., Patel, P., Scott, A., & Duran, X. (2002). Measuring Third Stream Activities: Final Report to the Russel Group of Universities.
  • Piirainen, K. A., Andersen, P. D., & Andersen, A. D. (2015). Foresight and the third mission of universities: The case for innovation system foresight. Foresight. Hyväksytty julkaistavaksi, käsikirjoitus saatavissa kirjoittajilta

 

Kalle A. Piirainen

Artikkeli on kirjoittajan henkilökohtainen mielipidekirjoitus, eikä edusta hänen nykyisten tai entisten työnantajiensa kantoja.

Kirjoittaja on Innovaatio- ja teknologiajohtamisen apulaisprofessori Tanskan teknillisessä yliopistossa (Danmarks Tekniske Universitet), sekä innovaatiojohtamisen dosentti Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa. Hän on väitellyt tekniikan tohtoriksi teknologian johtamisen alalta Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja on työskennellyt tutkijana DTU:ssa sekä vierailevana tutkijana Delftin teknillisessä yliopistossa (Technical University of Delft). Tutkimuksen lisäksi hän on toiminut arvioijana ja neuvonantajana erityisesti tutkimus- ja innovaatiopolitiikan alueella Ramboll Management Consulting Oy:n palveluksessa, asiakkaina mm. Valtioneuvoston kanslia, Euroopan parlamentti, Euroopan komission tutkimuksen ja kehityksen pääosasto, ERA-komitea, Euroopan tiedesäätiö, Suomen Akatemia ja Tekes.

Advertisements

Mitä jatko-opiskelijan kannattaisi lukea?

Ystäväni, joka suunnittelee aloittavansa jatko-opintoja kysyi taannoin, että mitä jatko-opiskelijan pitäisi lukea? Samalla tuli ehdotus, että kirjoittaisin jopa blogiin siitä jutun. Seuraavassa siis listaa kirjoista ja artikkeleista jotka ovat vaikuttaneet minun ajatteluuni ja jotka luulisin hyödylliseksi muidenkin lukea.

Tämä lukulista ei korvaa kenenkään jatko-opintojen ohjaajan antamia ohjeita, vaan sen on tarkoitus toimia oheismateriaalina ja avartajana. Senpä tähden en ole erikseen listannut minkään, edes oman tieteenalani, klassikkoja erikseen vaan sellaisia helmiä jotka ovat muuten vaarassa jäädä lukematta.

Jos joku jo tässä alussa mietii millä rahkeilla tätä juttua kirjoitetaan, niin lyhyt esittely alkuun. Olen puolen vuosikymmenen tukijanuran aikana tehnyt väitöskirjan joka on hyväksytty kiitettävällä arvosanalla  ja olen työskennellyt kolmessa yliopistossa Euroopassa, joista yksi on Leidenin listalla 50 ja Shanghain listalla 150 joukossa ja toinen 150 ja 200 maailman parhaan joukossa. Eli jotain kokemusta jatko-opinnoista ja tutkimuksesta on, jonka pohjalta voi toivottavasti jotain sanoa.

Ensimmäisenä on kuitenkin hyvä sanoa, että etenkin jatko-opiskelijan olisi hyvä lukea oman alansa ydinsubstanssi. Tai nimen omaan ei vain lukea, vaan analysoida. Ydinsubstanssin löytää ehkäpä helpoimmin bibliometrisella analyysillä, eli analysoimalla järjestelmällsesti mitä kirjallisuutta alan julkaisut viittaavat. Tämä onnistuu ainakin lehdissä julkaisevilla aloilla helpoimmin jollakin valmiilla paketilla, esim. SITKIS työkalulla joka laskee viittausverkoston valmiiksi ISI Web of Knowledge tietokannasta ulostetusta aineistosta. Tietenkin on aivan mahdollista tehdä itse esim google scholarin viittauksista vastaava analyyi, mutta se vaatii huomattavan määrän käsityötä. Bibliometrisessä analyysikkäkin on tietenkin omat rajoituksensa, tärkeimpänä ehkä pohjaoletus että viittausten määrä suoraan miittaa julkaisun sisällön hyvyyttä. Näinhän ei tietysti ihan suoraan ole, koska eniten viittauksia saavat paitsi “parhaat”, myös kiistanalaisimmat elleivät suoraan huonoimmat paperit, esimekkinä ehkäpä pahamaineinen rokotepaperi, joka potkaisi liikkeelle Suomeenkin levinneen rokotehysterian. Mutta joka tapauksessa, tiedostaen menetelmän heikkoudet, tällä keinoin joka tapauksessa pääsee nopeasti jäljille.

Bibliometriselle analyysille rinnakkainen lähestymistapa on meta-analyysi, joka tarkoittaa yksikertaisuudessaan jotakuinkin sitä, että otetaan suuri joukko (100-500) omaan tutkimusaiheeseen releventteja  (viimeaikaisia) papereita, ja koodataan ne järjestelmällisesti läpi. Erityisesti jatko-opiskelijalle relevantteja koodeja ovat tutkimuskysymykset, menetelmät, aineistot, suositukset jatkotutkimuksen aiheeksi ja keskeiset havainnot. Koodausta voi vielä halutessaan painottaa esim. artikkelien saamalla viittausten määrällä tms painoarvokriteereillä.

Näillä kahdella lähestymistavalla saadaan selville ensinnäkin missä oman alan älylliset juuret ovat, ja toiseksi mitä on jo tutkittu, mitkä ovat alan standardit menetelmät näihin kysymyksiin vastaamiseksi ja mitkä ovat jatkossa relevantteja tutkimuskysymyksiä. Tältä pohjalta on sitten hyvä haarukoida oma tutkimusaihe niin että se on itselle kiinnostava, ei vielä puhkitutkittu ja siihen osaa vastata sillä tavalla että se kiinnostaa ns. tiedeyhteisöä ja on uskottava. Alan standardin kartoittaminen ei kuitenkaan tarkoita että aiempia tutkimusasetelmia, menetelmiä ja kysymyksiä tarvitsisi sellaisenaan apinoida, vaan tukeva pohja alan tutkimuksessa antaa pontta tehdä omat perustellut valinnat.

Mistä tullaan sitten tullaan tämän varsinaisen postin aiheesen. Minä olen aina pitäny ns. meta-tason tiedelukemisesta, joka painottuu seuraavassa listassa. Lista jakautuu karkeasti aihepiirin mukaan varsinaiseen menetelmä- ja metodologiakirjallisuuteen, tieteenteoriaan ja tieteensosiologiaan yms. yleislukemiseen. Toivottavasti tämä lista sitten auttaa ottamaan perspektiiviä tieteen tekemiseen ja tukee oman näkemyksen muodostumista.

Menetelmät ja metodologia:

Robert K. Yin: Case Study Research, Sage Publishing – Laadullisen tutkimuksen perusläjäys. Ronald Coasen sanoin “paljon viitattu, mutta vähän ymmärretty”. Kannattaa lukea huolella.

Matthew B. Miles, A. Michael Huberman: Qualitative Data Analysis: An expanded Sourcebook, Sage Publishing – Toinen laadullisen tutkimuksen perusläjäys, esittää tukevan joukon erilaisia analyysimenetelmiä laadulliselle aineistolle. Kannattaa lukea ainakin päällisin puolin ennen aineiston hankintaa.

Donald Thomas Campbell, Julian C. Stanley: Experimental and Quasi Experimental Designs for Research, Rand McNally Publishing – Nimen omaan tämä vanha painos on napakka ja tiivis lukupaketti ja yhtä relevantti kuin ilmestyessään 50 vuotta sitten. Eri koeasetelmien ja niiden rajoitusten ymmärtäminen on peruskauraa laadullisen ja määrällisen tutkimuksen suunnittelijalle. Uusin painos on nimeltään “Experimental and Quasi-Experimental Designs for Generalized Causal Inference”, jossa pääkirjoittajaksi on vaihtunut William Shadish. Kirja on paisunut noin kymmenkertaiseksi ja huomattavasti teknisemmäksi, joten se kannattaa ottaa käteen kun alkaa todella suunnitella kokeellista tutkimusta.

Euroopan Komissio/Asiantuntijaryhmä: Guidance Note for Researchers and Evaluators of Social Sciences and Humanities Research – Tutkimusetiikka on asia joka tulee lähinnä mieleen bio- ja lääketieteissä, mutta koskettaa yhteiskuntatieteitäkin, viimeistään silloin kun tekee EU-rahoitushakemusta, johon kuuluu pakollinen tutkimuseettinen osio. Tämä komission julkaisema asiantuntijaryhmän raportti on hyvä alusta muodostaa perusymmärrys aiheesta.

J.D. Leeper/UCLA: Choosing the Correct Statistical Test – havainnollinen pikaopas tilastollisten testien valintaan, sekä ohjeet testeien tekemiseen SAS Stata ja SPSS-alustoilla.

Tieteenteoria ja filosofia:

Bertrand Russel: Problems of Philosophy/Filosofian ongelmat – Jos tieteenfilosofiasta pitää lukea yksi, lyhyt ja helppotajuinen esitys, niin tämä on se.

Karl R. Popper: Three Worlds, Tanner Lectures on Human Values – Tiivitetty esitys Popperin kolmitasoisesta epistemologisesta teoreemasta, joka jotakuinkin mullisti tieteellisen ajattelun. Myös muita Popperin kirjoja kannattaa ainakin harkita.

Aivan perustaito tutkijalla on loogisen päättelyn ja argumentoinnin taito. Siksi kannattaa opetella tunnistamaan ja välttämään yleisimmät loogisen päättelyn virheet (logical fallacy, selkokielinen artikkeli Rational Wikissä ja toinen Wikipediassa). Siihen käy esim.:

Arthur Schopenhauer: Taito olla ja pysyä oikeassa. – Schopenhauerin kaiketi satiirinen kirjanen esittää reilun kolmekymmentä keskustelullista gambittia joilla voi bluffata keskustelukumppania. Tämä kannattaa lukea nimen omaan niin päin, että opettelee tunnistamaan ja välttämään näitä kuvioita.

Carl Sagan: The Fine Art of Baloney Detection ja Rational Wikin artikkeli. – Periaatteessa samoja asioita, mutta nimen käsitelty nimen omaan huuhaan tunnistamisen vinkkelistä. Yhdessä edellisten kanssa tarjoaa hyvän työkalupakin julkaisutn kirjallisuuden kriittiseen tarkasteluun.

Tieteensosiologia ja muu yleinen:

Thomas Kuhn: The Structure of Scientific Revolutions – aikanaan jotakuinkin vallankumouksellinen ajatus siitä miten tiedeyhteisö muodostaa ‘paradigman’ eli konsensuksen eräänlaisten yleisesti hyväksyttyjen aksioomien ympärille ja miten tiede sitten etenee sysäyksittäin kun todisteet näitä hyväksyttyjä teorioita vastaan kasautuu ja uusia aksioomia otetaan käyttöön.

Imre Lakatos: The Methodology of Scientific Research Programmes: Philosophical Papers Volume 1. Cambridge University Press – Lakatos oli Popperin aikalaiskriitikko, joka esitti että tiedeyhteisö ei toimi kuten Popper esitti, eli esitä teorioita ja sitten yritä kumota niitä todistelulla (vrt. Popperin falsifionismi), vaan valitsee jotain isompia ja paremmin perusteltuja väittetä joiden ympärille rakennetaan ikäänkuin pienten väitteiden suojaverkko (vrt. Paradigma edellä). Lakatosilta on myös ydinkäsite progressiivinen tutkimusohjelma, joka siis tarkoittaa tutkimusalaa joka pitää yllä vireää ja kriittistä keskustelua ja johon esitetään uusia ajatuksia.

Dierdre McCloskey: The Rhetoric of Economics ja The Rhetoric of Human Sciences – McCloskey esittää hyvän kuvauksen siitä miten tieteellinen julkaisutoiminta rakentuu. Tästä voi oppia jotain kirjoittamisesta monilla tasoilla.

Francis Wheen: How Mumbo-Jumbo Conquered the World: A Short History of Modern Delusions, Harper Collins – Valottaa post-ajan ajattelun historiaa helppolukuisessa paketissa.

Ben Coldacre: Bad Science, Harper Collins – Sen lisäksi että kirja on viihdyttävä ja ja hauska lukea, Bad Science on myös yllättävän hyvä oppikirja jatko-opiskelijalle tutkimusasetelman valinnasta.

Alan Sokal: What is science and why should we care? – Otsikon mukaan, näkökulma siihen mitä tiede on ja mitä merkitystä sillä on tai miksi tieteen tietyistä kriteereistä ja käytännöistä halutaan pitää kiinni.

Julkaiseminen, kirjoittaminen ja vertaisarviointi:

Scholarly Open Access blogi ylläpitää Coloradon liopiston kirjastossa työskentelevän Jeffrey Bealyn kuratoimaa listaa epäeettisistä Open Access julkaisijoista ja aikakauskirjoista

David Whetten: What constitutes a theoretical contribution?, Academy of Management Review, Vol 14, No. 4 – Napakka artikkeli, siitä mikä on ja mikä ei ole teoreettinen kontribuutio, so. tieteellisesti merkittävä löydös (AMR:n lukija- ja kirjoittakunnan sisällä)

Kevin Gollet, Dennis Gioia: Building Theory about Theory Building: What Constitutes a Theoretical Contribution?, Academy of Management Review, Vol. 36, No. 1

Robert Sutton, Barry Straw: What Theory is Not, Administrative Science Quartely, Vol. 40 – Artikkeli siitä mitä teora on ja mitä se ei ole (ASQ:n piirissä)

Allison Tong, Peter Sainsbury, Jonathan Craig: Consolidated criteria for reporting qualitative research (COREQ): a 32-item checklist for interviews and focus groups. International journal for quality in health care : journal of the International Society for Quality in Health Care / ISQua, Vol. 19, No. 6, p. 349-57

David J. Ketchen, Jr., Jeremy Short, and Will Terrell: Graphic Truth: Some Hidden Realities of the Review Process, Journal of Management Inquiry, Vol. 20, No. 1 – Napakka sarjakuva joka antaa pienen välähdyksen akateemisten lehtien toimituskunnan ovien taakse.

Linda M. Johanson: Sitting in Your Reader’s Chair – Attending to Your Academic Sensemakers, Journal of Management Inquiry, Vol. 16, No. 3 – Eräs hyvä jäsentely siitä mitä akateemisen vertaisarvoijan päässä tapahtuu

Chicago Manual of Style myös “The Chicago manual, Chicago style”; Publication Manual of the American Psychological Association, “The APA manual”  – Nämä kaksi manuaalia ovat laajoja ohjeita tieteellisestä kirjoittamisesta, ja sisältävät hyvät ohjeet alkaen kirjallisesta tyylistä pienimpiin hienosäätöihin kuvioiden esittämisessä ja viittaamisessa. Näihin myös useat akateemiset lehdet viittaavat. Kannattaa ottaa lapaseen aika alkuvaiheessa.

Lopuksi

Kirjoittajan pajatso on tyhjä, mutta jos tuntuu että jotain on jäänyt tästä listasta pois, tai haluat jättää jotain muuta palautetta, niin kokeeksi istutan ao. palautelomakkeen tai jos haluat virittää julkista keskustelua niin kommentit ovat auki.

-Kalle

Mistä on hyvät tutkimusaiheet tehty?

..kysyy aloitteleva jatko-opiskelija. Tämä juttu on tietyllä tapaa jatkoa kirjoitukselle jatko-opiskelijan lukulistastasta. Näytin sitä kirjoituksen “tilaajalle” ja sain vastaukseksi kysymyksen, että miten se aihe sitten oikein valitaan. Aiheen valinnan tärkeyttä kun painotetaan kuulemma usein ohjeissa, mutta kuulemma niissä ei kerrota miten se valinta sitten tapahtuu. Yritän siis seuraavassa purkaa auki jonkinlaisen tavan valita tutkimusaihe.

Noin periaatteessa (jatko-)opintojen ohjaajan pitäisi auttaa aiheen valinnassa ja ohjaajalla usein tai toivottavasti onkin joku näkemys asiasta, mutta ilmeisesti näyttää olevan suhteellisen suuri joukko opiskelijoita jotka eivät ole saaneet ohjausta. Seuraava kirjoitus periaatteessa on tarkoitettu kaikille aloitteleville ja miksei edistyneemmillekkin tutkijoille,  ja varauksin myös maisterivaiheen lopetteluun. Johtuen siitä, että aiheita ja tutkimusaloja on niin moninaisia, lähestyn tätä aihetta ikäänkuin enemmän prosessinäkökulmasta, ja jätän varsinaisen valinnan lukijalle ja hänen ohjaajalleen.

Mistä on hyvät tutkimusaiheet tehty?

Tieteellisistä löydöksistä, “kontribuutiosta”, “relevanssista” aiempaan tieteelliseen keskusteluun ko. alalla, uutuusarvosta sekä sovellettavuudesta ja merkityksestä yhteiskunnalle ja liike-elämälle. Näistä aihe kerrallaan lisää seuraavassa.

Näistä ehkä viimeinen kohta voi olla vaikein hahmottaa, ensimmäiset ovat enemmän teknisen luontoisia seikkoja ja löytyvät työtä tehdessä. Merkitys muulle maailmalle on hieman moniselittesempi ilmiö. Jos asiaa katsoo puhtaasti tieteentekemisen bisneksen näkökulmasta, niin helpoin tapa selvittää mikä on merkityksellistä on seurata rahaa ja lukea mitä Euroopan Komission Tutkimuksen ja kehityksen pääosasto (Directorate-General Research and Innovation, DG RESEARCH tai DG RTD) kirjoittaa siitä mitkä ovat aikamme polttavat yhteiskunnalliset kysymykset. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota EU:n 7. tutkimuksen ja kehityksen puiteohjelman (The European Communities 7th Framework Programme for Research and Technological Development) ja Horisontti 2020-ohjelman (Horizon 2020 – The Framework Programme for Research and Innovation, jota ei saa sanoa 8. puiteohjelmaksi) ohjelmadokumentit (Programme document, Work Programme) ja muut linjaukset tuleville rahoituskausille. Lisäksi Parlamentin ITRE-komitean (European Parliament’s Committee on Industry, Research and Energy) raportit (Reports) ja selvitykset (Studies) ovat lukemisen arvoisia.

Myös kansalliset rahoittajat kuten Akatemia ja Tekes tekevät erilaista ennakointia ja linjausta siitä mitä kannattaa tutkia. Esim Tekesin painopisteet ja ohjelmat sekä Suomen Akatemian ohjelmat kannattaa tutkia.  Lisäksi sektoriministeriöt, TKI-rahoituksen tapauksessa erityisesti Työ- ja Elinkeinoministeriö TEM sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö OKM, ja valtioneuvoston kanslia, sekä Suomen itsenäisyyden juhlarasto SITRA selvittävät ja ennakoivat aikamme haasteita. Näistä lähteistä lukemalla omaa alaa sivuavia selvityksiä löytyy helposti muutamia kuumia teemoja joihin halutaan vastauksia.

Voin kertoa ilmaisena vinkkinä, että nyt tätä kirjoittaessa ne ovat kestävyys laajasti ottaen, ml. luonnonvarojen ja ympäristön kantokyky, sosiaalinen kestävyys ja hyvinvointi, julkisen sektorin kehittäminen ja talouden tasapainotus, kestävä talouskasvu, sekä digitaaliset ynnä muut korkean lisäarvon palvelut. Jonkin vuoden päästä ne ovat jotain muuta, mutta näillä mennään juuri nyt Suomessa ja Euroopassa.

Tietenkin idealistiselle nuorelle tutkijalle voi olla hankala ajatus heti mennä rahan lähteille miettimään tärkeyttä ja se on hyvä ja oikein. Tutkimusaiheeseen pitää olla oma näkökulma ja sisäsyntyinen palo, koska hyvää tiedettä, semminkin kuin mitään muutakaan kunnollista, ei tehdä siksi että asuntolaina pitää maksaa, vaan siksi että sitä halutaan tehdä enemmän kuin mitään muuta. Mutta joka tapauksessa, julkishallinto ja TKI-rahoittajat ovat jonkinlainen lähtökohta ja surrogaattiaineisto sille mikä nähdään yleisesti tärkeänä tieteen norsunluutornin ulkopuolella. Toinen näkökulma on, että yliopistojen budjettirahoitus on tiukalla ja maallisista intresseistä vapaita tutkimusresursseja on siksi varsin rajatusti. Joten aloitteleva tutkija joutuu varsin pian helposti ottamaan hatun kouraan ja opettelemaan projektien hakemisen jalon taidon.

Sitten jos mennään teknisempiin seikkoihin, niin kontribuutio ja relevanssi määräytyvät aina suhteessa siihen mitä ko. kentällä on jo tehty, ja mitä siellä pidetään tärkeänä. Jos katsotaan miten tutkimusraportin johdanto ja rakenne muodostuvat niin voidaan ottaa vaikka Huizingh:n kultainen kuusikko, frieslantilaisen tuotteliaan tutkimusprofessorin mukaan:

  1. Aihe, motivaatio – Miksi haluamme tutkija tätä asiaa?
  2. Tutkimusongelma – Mikä on ongelma mitä halutaan ratkaista, miksi se on ongelma ja kenelle?
  3. Aiempi tutkimus – Mitä aiheesta tiedetään jo, mitä ei tiedetä?
  4. Tutkimuskysymys/-ongelma – Mikä on tarkka tutkimusongelma, ja mitkä ovat tutkimuskysymykset joihin vastataan?
  5. Tutkimuksen lähestymistapa – Miten ongelma ratkaistaan/miten kysymyksiin vastataa?
  6. Kontribuutio – Miten tämä tutkimus vie inhimillistä tietoa maailmasta eteenpäin?

Tämä kysymyspatteri itse asiassa sitoo mukavasti yhteiskunnallisen tärkeyden (kysymykset 1 ja 2) tieteelliseen tärkeyteen (erit. kysymykset 2,3 ja 6). Ja sen selvittämiseksi mikä on tutkimukselle tärkeää ja missä mennään ei ole mitään korviketta, sen tietämiseksi pitää lukea runsaasti tutkimusta. Toistan alla palikkaohjeet meta-analyysin tekoon toisesta jutusta joka käsittelee jatko-opiskelijan lukulistaa.

Lisäksi yleisen tieteellisen mielekiinnon sisällä on hyvää pitää silmällä oman (mahdollisen) tutkimusryhmän intressejä, koska tutkimuksen tekemisessä vertaistuki ja vetoapu on kullanarvoinen. Aihetta kannattaakin pyöritellä myös vähän siitä näkökulmasta mitä intressejä omalla professorilla ja laitoksen muilla tutkijoilla on.

Yhteenvetona edellisestä keskustelusta esittäkäämme tähän venn-diagrammi joka osapuilleen havainnollistaa missä on hyvä tutkimusaihe. Kuva tahtoo sanoa, että tutkimusaiheen valinnassa on varsin monta liikkuvaa osaa, mutta toisaalta työkaluja niiden käsittelyyn on jo käyty yllä läpi.

Hyvä tutkimusaihe eri ulottuvuuksineen

Hyvä tutkimusaihe eri ulottuvuuksineen

Tältä pohjalta on sitten hyvä haarukoida oma tutkimusaihe niin, että se on itselle kiinnostava, ei vielä puhkitutkittu ja siihen osaa vastata sillä tavalla että se kiinnostaa ns. tiedeyhteisöä ja on uskottava. Alan standardin kartoittaminen ei kuitenkaan tarkoita, että aiempia tutkimusasetelmia, menetelmiä ja kysymyksiä tarvitsisi sellaisenaan apinoida, vaan tukeva pohja alan tutkimuksessa antaa pontta tehdä omat perustellut valinnat.

Tutkimusaiheen valinta prosessina

Tutkimusaiheen valinta koostuu pääpiirteissään yllä olevien palikoiden asettelusta yhteen johdonmukaiseksi tutkimusaiheeksi, joka voidaan jäsennellä esim yllä mainitun kuuden kysymyksen ympärille.

Ensimmäisenä pitää kuitenkin varmaan aloittaa jatko-opintopaikan ja ohjaajan valinnasta. Nimittäin jatko-opintopaikka ja ohjaaja näyttelevät melko merkittää osaa tulevissa ponnistuksissa.  Mikä sitten tekee hyvän ohjaajan? Esimerkiksi elävä julkaisuluettelo, siis tahtoo sanoa viimeaikaisia artikkeleita joissa ohjaaja on oikeasti kirjoittajana, ja viimeaikaisia tutkimushankkeita. Lisäksi kannattaa hieman reflektoida miten hyvin henkilökemiat ohjaajan kanssa toimivat, koska ohjaajan kanssa täytyy tulla toimeen seuraavat 3-5 vuotta.

Mahdollisuus saada laadukasta ohjausta riippuu paljon siitä miten paljon tutkimusahe kiinnostaa ohjaajaa ja miten paljon julkaisuja ohjaaja siitä voi saada. Kannattaa siis panostaa ohjaajan valintaan ja kuunnella neuvoja aiheen valinnasta vaikka vähän pitkin hampain tai sitten vaihtaa ohjaajaa ja/tai yliopistoa jos tuntuu että ko. instituutissa ei ole menossa mitään mielekästä. Jos päädyt kuitenkin tekemään väitöskirjaa joka ei ole ohjaajan osaamis- eli kiinnostualueella, olet omillasi, mutta luultavasti selviydyt kuitenkin.

Aiheen haarukoinnin voi aloittaa jo alustavasti ennen jatko-opintojen hakemista, mutta viimeistään hakemukseen täytyy tehdä usein jonkin sorttinen tutkimussuunnitelma. Tässä kohtaa on hyvä perehtyä jo asioihin kohtuullisen perusteellisesti, vaikka jatko-opinnot usein alkavatkin etsikkoajalla jossa tutkimussuunnitelma kirjoitetaan käytännössä uudestaan. Seuraava sekava kuva edustaa jonkilaista prosessinäkemystä, ja yrittää välittää ajatuksen, että aiheen valinta on tietynlainen iteratiivinen rämpylöinti jossa vakaa harkinta tutkimusryhmän prioriteeteista, tutkimuksellisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä edellä esityssä kehityksessä suodattuu oman mielenkiinnon ja näkemyksen läpi tutkimusaiheeksi/-ongelmaksi ja -kysymyksiksi.

Edellä ehkä saattoi tulla kiva että tutkimusaiheen valinta on kovinkin suoraviivainen tehtävä, mutta useimmille tuntemilleni tutkijolle se on itse asiassa ollut henkisesti melko hanakalaa, joko siksi että siihen liittyvää henkistä viitekehystä ei ole ollut, tai useammin siksi että maailmassa on monta mielenkiintoista asiaa joita voisi tutkia ja oman näkökulman löytäminen näihin edellisessä viitekehyksessä yksinkertaisesti on henkisesti kuormittava prosessi. Jos se onnistu helposti, ei siinä ole mitän pahaa, mutta ei kannata myöskään yllättyä jos se aiheuttaa huomattavaa vaivaa.

Tutkimusaiheen haku epälineaarisena prosessikuvana

Tutkimusaiheen haku epälineaarisena prosessikuvana

Ei missään erikoisessa järjestyksessä aloitan tutkimusryhmän mielekiinnon selvittämisestä. Hyvin johdetulla tutkimusryhmällä on jonkinlainen, ellei nyt suorastaan tutkimusstrategia, ainakin kohtuullisen jäsentynyt käsitys siitä missä ollaan hyviä ja mihin halutaan mennä tulevaisuudessa. Tämän kuvan voi kirkastaa käymällä läpi porukan julkaisuluettelot, projektit ynnä muut esim. verkkosivuilta tai kysymällä. Tässä kohtaa tulee sitten tosiaan kyseeseen ohjaajan ja instituution valinta, nimittäin jos tuntuu että mikään näistä aiheista mitä on meneillään ei oikein sytytä omaa mielenkiintoa, on hyvä kysyä itseltään että onko tämä minua varten.

Tätä taustaa vasten voi sitten kiertää ko. kehää myötä- tai vastapaivään ja miettiä mikä näistä aiheista tai teemoista mitä tehdään on mahdollisesti sytyttävä ja mikä sen yhteiskunnallinen merkitys on, yllä käsitellyllä tavalla. Tässä vaiheessa voi olla hyvä kehittää jonkinlainen lista mielenkiintoisista ja mahdollisista aiheista, joita peilaa oman ja tutkimusryhmän mielenkiinnon kannalta ja sitten mahdollisesti sulkee pois tai muotoilee yleisen kiinnostavuuden perusteella.

Jos on kiertänyt kehän myötäpäivään tullaan siihen kohtaan kun ideoiden tieteellinen mielenkiinto on aika koeponnistaa. Koeponnistus tapahtuu oman tutkimusalueen keskeistä substanssia vastaan. Keskeisen tai ydinsubstanssin löytää ehkäpä helpoimmin bibliometrisella analyysillä, eli analysoimalla järjestelmällisesti mitä kirjallisuutta alan julkaisut viittaavat. Tämä onnistuu ainakin lehdissä julkaisevilla aloilla helpoimmin jollakin valmiilla paketilla, esim. SITKIS työkalulla joka laskee viittausverkoston valmiiksi ISI Web of Knowledge tietokannasta ulostetusta aineistosta. Tietenkin on aivan mahdollista tehdä itse esim. google scholarin viittauksista vastaava analyyi, mutta se vaatii huomattavan määrän käsityötä. Bibliometrisessä analyysissäkin on tietenkin omat rajoituksensa, tärkeimpänä ehkä pohjaoletus, että viittausten määrä suoraan mittaa julkaisun sisällön hyvyyttä. Näinhän ei tietysti ihan suoraan ole, koska eniten viittauksia saavat paitsi “parhaat” myös kiistanalaisimmat elleivät suoraan huonoimmat paperit, esimekkinä ehkäpä pahamaineinen rokotepaperi, joka potkaisi liikkeelle Suomeenkin levinneen rokotehysterian. Mutta joka tapauksessa, tiedostaen menetelmän heikkoudet, tällä keinoin joka tapauksessa pääsee nopeasti jäljille.

Bibliometriselle analyysille rinnakkainen lähestymistapa on meta-analyysi, joka tarkoittaa yksikertaisuudessaan jotakuinkin sitä, että otetaan suuri joukko (100-500) omaan tutkimusaiheeseen releventteja  (viimeaikaisia) papereita, ja koodataan ne järjestelmällisesti läpi. Erityisesti jatko-opiskelijalle relevantteja koodeja ovat tutkimuskysymykset ja-ongelmat, käytetyt  menetelmät ja aineistot,  keskeiset havainnot, sekä eritysesti suositukset jatkotutkimuksen aiheeksi. Koodausta voi vielä halutessaan painottaa esim. artikkelien saamalla viittausten määrällä tms. painoarvokriteereillä. Tämän rumban kun käy läpi niin pitäisi olla jo melko napakka kuva siitä mitä alalla on jo tehty, ja mitä siellä pidetään tärkeänä. Lisäksi tiedetään mitkä ovat alan standardit menetelmät näihin kysymyksiin vastaamiseksi, mikä auttaa kivasti sitten tutkimuksen suunnittelua.

Tämä prosessikuvaus olettaa, että ikäänkuin sisään tullessa on jo jonkinlainen visio siitä mikä olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe. Jos nyt jostain syystä sattuu olemaan, että siemenajatusta ei oikein tahdo löytyä, niin silloin kehän voi aloittaa meta-analyysistä, ainakin jos on vielä kiinni yliopiston tietokannoissa ja selvittää mitkä ovat tutkimusalueen kuumat aiheet ja alkaa karsimaan niistä. Tässäkin on se ongelma, että hakusanojen määrittely vaatii jo jonkinlaista esiymmärrystä tulevasta aiheesta, mutta ehkä ne edes saa pinnistettyä esim. diplomityön tai pro gradun pohjalta esiin. Tai tietenkin vaihtoehtoisesti voi aloittaa meta-analyysin ns. puhtaalta pöydältä valiten oman tutkimusalansa geneerisen nimen hakusanaksi. Silloin joutuu tosin herkästi kahlaamaan jopa tuhansia papereita läpi.

Lopputuloksena tästä prosessista pitäisi olla jotakuinkin jäsennelty tutkimusaihe. Se kannattaa kirjoittaa yhden-kahden sivun mittaiseksi tutkimusaihioki esimerkiksi juuri yo. kuuden kysymyksen ympärille, jotta itselle ja muille on helppo kertoa mitä sitä oltiinkaan tekemässä ja miksi. Jos ko. kehäpäättelyn kaikki vaiheet on käynyt läpi jollain syvyydellä, niin pitäisi olla verrattain helppo kertoa millä kentällä liikutaan, mikä on keskeinen ongelma jota ratkaistaan, miksi, ja mitä koko touhusta lopulta olisi tarkoitus kostua.

Keskustelut

Tässä vaiheessa kriittiselle lukijalle on voinut nousta mieleen kysymys, että jos kaikki jatko-opiskelijat lukevat samat politiikkapaperit, samat akateemiset julkaisut ja vetävät niistä johtopäätöksen, eikö ollakkin tilanteessa jossa kaikki tutkimus on samaa huttua vähän eri äänellä. Ja kyllä tämä riski on olemassa. Siksipä tämä onje onkin ensisijaisesti aloittelijoille, alkuun pääsemiseen. Onneksi runsaasti uusia mielenkiintoisia aiheita löytyy tutkimusta, esim. väitöskirjatyötä, tehdessä kun huomaa että joku teoreettinen propositio ei kannakkaan, keskusteluissa sidosryhmien kanssa, mistä löytyy helposti käytännöllisiä ongelmia joihin tiedettä voi soveltaa ja niin edelleen. Usein onkin niin että aiheiden löytäminen muuttuu ideoiden karsinnaksi kunhan pääsee työssä alkuun. Tässä kohtaa onkin hyvä sitten muistaa pitää pää kylmänä ja kirjoittaa ylös hyvät ideat mitä tulee ja säästää parhaat niistä tulevaisuuteen ja viedä etenpäin välittömästi vain aiheita jotka tukevat väitöstyön etenemistä.

On vaikea ennakoida mitä ajatuksia tämä aloittelevassa jatko-opiskelijassa mahdollisesti herattää. Mahdollisesti ja jopa toivottavasti sen, että tämä on ohje vakaville tutkijanaluille. Tämä paljon siksi että, jos ei aio uratutkijaksi, niin tohtorintutkinnon suorittaminen ei ole yksiselitteisen hyvä juttu. Nimittain itse ainakin olen törmannyt aika voimakkaasti implisiittiseen “ylikoulutettu, mutta epäpätevä” -suhtautumiseen suomalaisilla työmarkkinoilla. Taustalla lienee joitain sellaisia ajatuksia, että tohtori ei tieda “oikeasta maailmasta” tai työnteosta mitaan, sille pitää maksaa hirveästi palkkaa ja se ei kuitenkaan sitoudu tyopaikkaan. Lisäksi myöskin henkisellä puolella tutkijakoulutus ja siinä opitut ajatusmallit voivat olla suorastaan tiellä työssä menestymisessä. Voitaisiin mennä jopa niin pitkälle, että sanottaisiin tohtoriopintojen olevan ajan ja resurssien hukkaa paitsi yliopistoille ja tutkimuslaitoksille, myös opiskelijalle itselleen jos aikoo kuitenkin lähteä elinkeinoelämän palvelukseen. Ja rahasta puheenollen, akateemisen maailman ulkopuolella ja sisälläkään tohtorinpapereilla itsessään ei sitten rikastuta, korkeintaan lakataan köyhtymästa. Sitä paitsi uskon vilpittomasti Opetus ja kulttuuriministerion tai yliopiston tohtorituotantohaaveista riippumatta, että maailma ei tarvitse yhtään tutkijaa jolla ei ole näkemysta, rohkeutta ja paloa sanoa jotain uutta maailmasta.

Toisaalta jatko-opintojen suorittaminen on myös hauskaa ja palkitsevaa itsenä kehittämistä, eli jos siihen lähtee realistisin odotuksin, jonkinlainen palkinto siinä joka tapauksessa on. Tarkoitukseni ei ole säikäyttää ketään pois tutkimuksen maailmasta, vaan antaa realistinen kuva mistä on kysymys ja vähän edes tasoittaa tietä tutkimusaiheen valintaan.

Lopuksi avaan vielä keskustelun kysymyksestä joka kuuluu ehkä enemmän aiheen löytymisen jälkeiseen samoiluun tutkimuksen ihmeellisessä maailmassa. Saamastani palauttesta päätellen sanat “teoreettinen viitekehys” aiheuttavat useissa opiskelijoissa kämmenien hikoamista ja pulssin kohoamista erityisesti yhteiskuntatieteiden alueella. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että ilmeisesti jo graduvaiheessa ohjaajat painottavat ja vaativat koherenttia teoreettista viitehystä johon tutkimus perustuu.

Tämä onkin eittämättä tärkeää, ei vähiten siksi että teoreettinen viitekehys asemoi oman tutkimuksen osaksi isompaa jatkumoa. Monissa aiheissa tämä voi kuitenkin aiheuttaa varsin huomattavaa päänvaivaa, koska varsinkin yhteiskuntatieteiden puolella Popperilaisessa mielessä hyvinmääriteltyjä teorioita, joilla olisi selkeä syys-yhteys -malli, yksiselitteinen operationalisointi ja hylkäyskriteerit, sekä hyvä selitysvoima (eli pätevyys yli 95% empiirisistä havainnoista ja loppuhin havaintoihinkin jokin järkevä selitys), ei oikein tahdo olla. Tämä johtuu vain siitä, että selitettävät ilmiöt ovat usein monimutkaisia ja mahdollisia selitysmalleja on paljon ja mallin luominen on aina tutkimuksen rajauksesta ja tutkijan omasta näkemyksestä kiinni. Ja näin blogimedian suomin vapauksin viittaan tässäkin kohtaa Sturgeonin sääntöön.

Tässä kohtaa nuori tutkija huomaa astuneensa Machin, Hempelin ja Popperin viitoittamalta positivistisen lavealta empirismin tieltä Lakatosin, Feyerabendin ja Habermasin hetteikköön. Tähän lyhyt ja nopea vastaus on, että varsinaisen suuren teorian puuttuessa selkein tapa päästä eteenpäin on purra kuolaimiin ja tarkastella eteen kudottua valheiden verkkoa hyvin kriittisesti ja valita omaan viitekehykseensä alan standardit teoriat, tai mitä proposioita nyt lienevätkin, ja yrittää muodosta niistä jotakuin sisäsesti ristiriidaton tutkimusmalli ja propositiot joita lähdetään testaamaan, ja sanoa sitä teoreettiseksi viitekehykseksi. Tutkimuksessaan voi sitten joko kutoa oman lisänsä samaan verkkoon, tai sitten yrittää operationalisoida jonkin “teorian” fiksusti parhaiden käytäntöjen mukaan ja pyrkiä osoittamaan sen vääräksi. Erityisesti olemassa olevan kirjallisuuden arvioinnissa voi soveltaa esim. Saganin pupuntunnistustyökaluja kriittisenä selkänojana.

Viimeisessä tapauksessa tullaan sitten tietysti Kuhnin paradigmojen ongelmaan: Jos puppua vaikka löytyykin niin ei kannata kuitenkaan suin päin rynnätä huutamaan, että keisarilla ei ole vaatteita. Kannattaa muistaa että todistustaakka on uuden proposition esittäjällä ja mitä suurempaa puuta kaataa, sitä järeämmät menetelmät ja aineistot on syytä olla.

Elävän elämän “Keisarin uudet vaatteet” -narratiivi menee usein sillä tavalla että huutaja nauretaan pihalle jos totuus on niin suuri ettei se mene jakeluun, sen sijaan että kuulijat yhtäkkiä havahtuisivat nauramaan keisarille ja syleilisivät uusia havaintoja. Pahemmassa tapauksessa sivustakatsojat kääntyvät vaivautuneina pois ja mahdollisesti huutaja kuvainnollisesti talutetaan mielisairaalaan, tai jos yhteisö on mennyt todella pahaksi, salainen poliisi ystävällisesti pyytää astumaan autoon ja akuuttiin havainnoitsijaan mätkitään järkeä.

Kolmas optio sitten on tietenkin astua ulos tästä teoreettisesta höpinästä, ottaa ekploratiivinen tutkimusstrategia ja katsoa ns. takki auki mitä säännönmukaisuuksia valitulta ilmiökentältä löytyy ja kutsua sitä aineistopohjaiseksi teoriaksi (grounded theory).

Näillä eväillä toivoisin (jatko-)opiskelijan löytävän oman aiheensa verrattain kivuttomasti. Se ei välttämättä kuitenkaan mene kuin tanssien, mutta se on pelkästään normaalia eikä sitä kannata säikähtää. Jos tutkimusta tekee vakavasti, siinä tulee joka tapauksessa aika ajoin päiviä jolloin sitä tuijottaa unettomana kattoon ja miettii, että miten tästä nyt saadaan järkevä selitys.

Onnea matkaan ja jos tulee jotain kysymyksiä tai kommentteja, niin olkaa hyvä, sana on vapaa,

-K