Category Archives: Politiikka

“It was like that when I got here..” – Democracy, Populism, President-Elect Donald Trump, and the Aftermath of the Election

Päivystävän dosentin poydältä: tutkimuksen ja tutkijan yhteiskunnallinen vaikuttavuus – mitä se tarkoittaa?

Mikä on yliopiston tehtävä?

Yliopiston tehtävästä on viime vuosina käyty keskustelua eri yhteyksissä. Vanhastaan on mielletty että yliopiston perustehtävät ovat tuottaa tutkimustietoa ja siihen perustuvaa opetusta. Näitä kutsutaan Humboldtilaisiksi tehtäviksi. Nimi tulee Wilhelm von Humboldtin valistusaikaisesta ideaalista tutkimuksen ja opetuksen symbioosista. 2000-luvulla on keskusteltu sitten enemmän myös ns. kolmannesta tehtävästä, eli yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta laajassa mielessä, josta enemmän alla.

Tästä voi mieltää, että tutkimuksen tekeminen, uuden tiedon tuottaminen, ja julkaisutoiminta on se perimmäinen tehtävä, johon kaikki muu pohjaa. Jos uutta tietoa ei tuoteta, opetus on kärjistäen tekstikirjojen tankkausta. Tutkimuksen tekeminen ja siitä syntyvä asiantuntemus antaa pohjaa viedä opiskelijat pintaa syvemmälle ja antaa kokemuksesta ja näkemyksestä kumpuavaa lisäarvoa opetukseen, jota tänä verkkokurssien aikakautena tarvitaan. Lisäksi tämä sama asiantuntemus antaa tutkijalle pohjaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ellei tutkijalla ole tutkimukseen perustuvaa erityisasintuntemusta, hän on yhteiskunnallisena toimijana tavallisen sivistynyt maallikko.

Miksi julkaisutoiminta sitten on tärkeää? Voidaan ajatella että jos tutkimus ja sen tulokset ovat yksittäisen tutkija pään sisällä, ne eivät ole olemassa muulle maailmalle varsinkaan pitkässä juoksussa. Tiedon siirtäminen puhumalla ei skaalaudu hyvin verrattuna kirjalliseen siirtämiseen, ja tutkimuksen arviointi vaatii huolellista perehtymistä tavalla joka ei ole mahdollista puhuttaessa. Eli tutkimus ja sen tulokset eivät ole suurelle osalle mahdollisesta yleisöstä tarpeeksi helposti saatavilla ja arvioitavissa, eli niitä ei olemassa, ilman julkaisuja.

Mitä tulee julkaisutoiminnan kieleen, sikäli kun uuden tiedon tuottaminen on tärkeä päämäärä, kansainvälinen julkaisutoiminta on elimellinen osa sitä. Erityisesti luonnontieteessä, mutta yhtälailla käyttäymistieteessä ja laajasti yhteiskuntatieteessä tavoitteena on löytää tietynlaisia säännönmukaisuuksia maailmasta, joita abstrahoidaan teoriaksi ja joiden pitävyyttä arvioidaan. Sikäli kuin näiden säännönmukaisuuksien löytäminen ja teorian kehitys on mahdollista, tiedon kumuloitumisen ja laadunvarmistuksen kannalta on tärkeää että tietoa arvioidaan laajasti tieteen kentällä. Jos kansainvälistä julkaisutoimintaa ei tehdä ja seurata, riskinä on, että ensinnäkin laajasti ottaen alan keskeiset kehitysaskeleet jäävät huomioimatta tutkimuksessa, ja toiseksi kielialueiden välillä aletaan tehdä tarpeettoman paljon päällekkäistä työtä. Edelleen kärjistäen, yhteiskunnan kannalta ei ole hyödyllistä keksiä pyörää uudestaan esimerkiksi suomeksi, ruotsiksi tai tanskaksi, jos sen sijaan voi nojautua siihen mitä muualla on jo tehty ja viedä tätä tietoa edelleen pidemmälle ja uusiin sovelluksiin.

Toiseksi ilman kansainvälisiä julkaisuja myös tutkimuksen yleisö jää verrattain pieneksi. Aikaisemmin on argumentoitu että tieteellinen julkaisutoiminta on kirjoittelua kapean alan asiantuntijoiden joukon kesken; jos sitä ei tehdä kansainvälisellä areenalla, kansallinen yleisö vasta kapea onkin. Kaiken kaikkiaan minä olen valmis puolustamaan vahvoja kansainvälisen julkaisun kannusteita osana yliopistojen mittausjärjestelmää.

Toinen näkökulma on, että onko jotain mitä yliopistot tekevät, mitä kukaan muu ei tee? Väitän, että yliopistot keskimäärin ovat tutkimus-intensiivisten (suurien) yritysten ohella ainoita instituutioita jotka tekevät perustutkimusta, ja ainoita instituutioita joilla on kannusteet julkaista tuloksensa ja tuottaa ‘tiedettä kaikille’. Erityisesti yhteiskuntatieteen alueella ja osittain luonnontieteessäkin tilanne on sellainen, että jos tietoa ei tuoteta ja teoriaa kehitetä yliopistossa, sitä ei luultavasti tehdä missään muuallakaan.

Yksilötasolla tutkijat ovat alansa erikoistuneita ammattilaisia ja yliopisto laitoksena on suunnattu tiedon tuotantoon, sekä opetukseen. Tutkijakoulutus tähtää nimenomaan alalla tarpeellisten taitojen ja alan yleisten standardien oppimiseen jatko-opintojen ja väitöskirjatyön kautta. Väitöskirja itsessään, olen kuullut sanottavan, on eräänlainen tutkimuksen ajokortti, eikä sen ole tarkoitus olla viimeinen teos joka tutkijalta syntyy. Tämä ei tarkoita, etteikö muitakin kommunikaation taitoja ja muotoja voisi tai kannattaisi opetella, mutta yhtä kaikki yliopistot ovat organisaationa ja henkilöstön osalta suurelta osin tiedon tuotantoon suuntautuneita.

Väitänkin, että ensinnäkin tutkimus ja siihen liittyvä kansainvälinen julkaisutoiminta on edellä mainituista syistä yliopiston ydintehtävä, joka tuottaa eniten lisäarvoa yhteiskuntaan suoraan ja välillisesti yliopiston muiden tehtävien kautta. Toiseksi väitän, että tutkija on tehokkaimmillaan tuottamassa lisäarvoa tehdessään tutkimusta. Parempaa mittaria odotellessa tämän lisäarvon surrogaattina voidaan käyttää julkaisutoimintaa; yksinkertaisuudestaan ja puutteistaan huolimatta parempaakaan mittaria tiedeyhteisön uutena ja merkittävänä pitämien löydösten tuottamiselle kuin julkaisujen määrä, on vaikea keksiä.

Miksi elinkeinoelämässä ja yhteiskunnassa ei käytetä tutkimustuloksia?

Toinen kysymätön kysymys on, että miksi yhteiskunnassa ei sitten käytetä tutkimuksesta syntyvää tietoa? Ennen kuin siihen on jonkinlainen vastaus, on pelättävissä että vaikuttamisen toimet eivät kohdistu tehokkaasti. Otan tässä vapauden spekuloida syistä perustuen omaan kokemukseeni vuorovaikutuksesta tutkijana ja työskennellessäni asiantuntijapalveluissa, sekä keskusteluihin tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan parissa työskentelevien kollegoiden ja ystävien kanssa. Eri arvioinneissa ja tutkimuksissa on kosketeltu tutkimuksen relevanssia yritysten tutkimusohjelmaan, IP-kysymyksiä ja osaamisen suojelua yhteistyössä ja muita ns. institutionaalisia kysymyksiä. Yhteenvetona voidaan sanoa että tutkimuksen hyödyntäminen ja ns. teknologian siirto ylipäätään on varsin haastavaa. Seuraavassa käsittelen paria uutta näkökulmaa enemmän yksilöiden näkökulmasta.

Ehkäpä maallisin keskeinen kompastuskivi on, että tutkimus ei yksinkertaisesti ole monenkaan ammattilaisen kartalla tietolähteenä. Työskennellessäni asiantuntijana harvoin kenellekään kollegoista tuli edes mieleen etsiä relevanttia tutkimustietoa. Tähän voi etsiä syitä esimerkiksi akateemisen kirjoitustyylin läpitunkemattomuudesta, tutkimuksen sirpaloitumisesta (mikro-erikoistumisesta) ja siitä johtuvasta hankaluudesta löytää relevanttia tietopohjaa. Teollisuudesta kuuluukin viestiä, että tutkimustulokset ovat kaikkineen liian hankalasti käytettäviä. Hankala tarkoittaa osaltaa saatavuutta ja julkaisujen luettavuutta, mutta myös tutkimuksen tuloksien hyödynnettävyyttä joihinkin käytännön ongelmiin. Ongelmien koko, analyysitaso ja -yksikkö eivät kohtaa ja yleistettyjen tulosten soveltaminen vaatii merkittävää lisätyötä.

Tähän liittyvä konkreettinen käytännöllinen este on tutkimustulosten saatavuus yliopiston ulkopuolella. Google Scholar on tehny ihmeitä tutkimuksen haettavuudelle, mutta kiinnostavien artikkeleiden saatavuus on usein hyvin heikkoa yliopiston muurien ulkopuolella ja yksittäisten artikkeleiden hinnat pyörivät USD 30-50 haarukassa. Usein artikkelia kirjoittaessa, ongelmaa ratkaistaessa tai selvitystä kirjoittaessa joutuu kahlaamaan joitain kymmeniä ellei satakin artikkeleita läpi löytääkseen relevantin ja riittävän tietopohjan, jolloin budjettia palaa kohtuullisen reilusti ellei institutionaalista lisenssiä tieteellisten kustantajien tietokantoihin löydy.

Näitä sinällään tärkeitä ongelmia keskeisempi vaikkakin arkisempi este vaikuttaa olevan, että opiskelijat ja valmistuneet ammattilaiset ovat tottuneet luottamaan ns. hyviin käytäntöihin, omaan järkeen, ja helposti saatavilla oleviin lähteisiin kuten teksti- tai oppikirjoihin, käsikirjoihin, ja erilaisiin raportteihin. Tiedon kriittinen tarkastelu ja varmistelu ei pääsääntöisesti kuulu elimellisellä tavalla prosessiin. Lisäksi minulla on anekdootteihin perustuva tuntuma, että tutkimustuloksia pidetään yhtäaikaa ihmeellisinä ja kaukaisina viisaudenkappaleina joita ns. maallikko, ei-tutkija, ei edes uskalla lähestyä, mutta samalla, jos tulokset eivät ole oman arkitiedon ja näkemyksen kanssa yhteensopivia, jokseenkin epäilyttävänä. Niinpä tutkimuksen maine relevanttina ja tärkeänä tietolähteenä, tai ainakaan tietolähteenä joka jotenkin kuuluisi monenkaan henkilön kokemusmaailmaan, ei ole korkea. Väitän, että yksi juurisyy on kuitenkin se että korkeimmassa opetuksessa, jatko- eli tohtoriopintojen ulkopuolella, ei riittävästi opeteta tutkimuslukutaitoa ja ymmärrystä tiedon luonteesta. Käytännössä opiskelijat pystyvät varsin pienellä harjoittelulla etsimään tutkimusta ja muuta tietoa, arvioimaan lähteitä kriittisesti ja hyödyntämään sitä kun heitä ohjataan siihen opintojen aikana.

Viimeisenä näkökohtana on myös voidaan ajatella myös toimintatapojen ja tahdin eroa. Asiantuntijapalveluita tarjotessa opin keskeisen näkökulmaeron käytännön tiedontarpeen ja tieteellisen intressin välillä. Nimittäin käytännön ongelmien ratkaisussa haetaan ns. ‘riittävän hyvää’ ja perusteltua ratkaisua johonkin tiettyyn paikalliseen ongelmaan, teknisin termein lokaalia optimiratkaisua, siinä missä tutkimuksessa pyritään kärjistäen löytämään paras löydettävissä oleva ja yleinen ratkaisu kaikkiin saman luokan ongelmiin, eli teknisesti ilmaistuna globaali optimi. Kunnianhimoiset tutkijat ovat tottuneet ajattelemaan, että hankkeissa tehdään kaikki alan parhaan standardin mukaan, niin hyvin kuin ikinä mahdollista, ja sen jälkeen mielellään uudestaan paremmin. Käytännön tiedon hyödyntäjälle riittää noin 80% suoritus, johon pystytään terävällä työskentelyllä noin 20% resurssienkäytöllä.

Toinen näkökulma on, että yritysmaailmassa ollaan ns. rahan tekemisen bisneksessä, siinä missä tutkimuslaitokset ovat tiedon tuottamisen bisneksessä. Tämä tarkoittaa että liiketoimintaa sijoitetaan rahaa, tavoitteena että raha monistuu. Tutkimuksen tavoitteena on sen sijaan tuottaa tietoa, ja siihen sijoitetaan rahaa, jotta siitä saadaan tuloksia. Näistä tuloksista on usein vielä matkaa siihen että ne voidaan voidaan kaupallistaa tai soveltaa käytäntöön jollain muulla tavalla.

Tästä orientaatioiden erosta seuraa myös tiedontuotannon ajoituksen ongelma, sillä jos jotain aiheesta todella halutaan uutta tutkimustietoa jolla on keskeinen kontribuutio tieteen puolella, vastausaika liikkuu haarukassa 2-3 vuotta ja enemmänkin, siinä missä käytännön tarve on enemmänkin kuukausien tai jopa viikkojen syklissä. Mukaillen erään Tekesin vanhemman neuvonantajan haastattelussa käyttämää vertausta: akateemisen tutkimuksen tekeminen on enemmän kuin kymppitonnin tai maratonin juoksua, siinä missä (soveltava kaupallinen) tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta, (sekä selvitykset) ovat lyhyen ja keskimatkojen juoksua – periaatteessa lajit ovat hyvin samankaltaisia, mutta niitä harjoitellaan hyvin eri tavalla ja vaikka on mahdollista vaihtaa lajia sprintteristä maratoonariksi, se vaatii paljon työtä.

Erotuksena yksityisestä sektorista julkisorganisaatioissa raha tulee mukaan budjetin niukkuutena, mutta lopputulos on jotakuinkin sama. Myös ajoitus on yhtälailla tärkeää, ja ajoituksen sanelevat poliittisen päätöksenteon syklit, kuten istuntokaudet ja vaalit. Lisäksi kun mukana on poliittista päätöksentekoa, päättäjät näkevät roolinsa usein roolinsa tavoitteiden määrittelijöinä, ja asiantuntijoiden roolin keinojen arvioijina. Tässä asetelmassa tutkijan ja tutkimuksen rooli on saman tyyppinen kuin yritysmaailmassa; tietoa tarvitaan jotta määrättyihin tavoitteisiin päästään asetetuissa raameissa.

Mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa?

Tätä taustaa vastaan käyn sitten käsittelemään kolmatta kysymystä, eli mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen oikein tarkoittaa? Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta käytävässä keskustelussa ei ole erityisen tarkasti määritelty mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen itse asiassa tarkoittaa kussakin yhteydessä. Se voi olla esimerkiksi jotakin seuraavista tai näiden yhdistelmä: haastatteluissa esiintymistä, mielipidekirjoituksia, yleistajuisten julkaisujen kirjoittamista, komiteatyötä, suoraa vaikuttamista poliitikkoihin tai tutkimuksen soveltamista ja siitä syntyvän tiedon siirtoa.

Toisaalla yliopiston niin sanottua kolmatta tehtävää, eli yhteiskunnallista osallistumista ja vaikuttamista laajassa mielessä, on muotoiltu seuraavasti. Seuraavassa taulukossa kolmas tehtävä on jaettu kirjallisuuden mukaan kolmeen ulottuvuuteen, tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatiotoimintaan (TKI), jatkokoulutukseen, sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Kuhunkin luokkaan luettavissa olevia toimia on poimittu kirjoittajan toimesta Tanskan teknillisestä yliopistosta (DTU) ja Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta (LTY).

Taulukko 1: Kolmannen tehtävän ulottuvuuksia. Esimerkit on poimittu DTU:sta ja LTY:sta (Piirainen et al. 2015, alunperin Molas-Gallart et al. 2002; Laredo 2007; E3M 2012 kirjoittajan kääntämänä)

Luokka	Esimerkkejä toimenpiteistä
TKI, teknologian siirto	Aineettomien oikeuksien rekisteröinti, lisensointi ja siirto Asiantuntijoiden koulutus ja valmennus Neuvonanto ja konsultointi Palvelu- ja sopimustutkimus Yhteishankkeet teollisuuden ja julkisyhteisöjen kanssa Yrittäjyyden ja tutkimuksen kaupallistamisen tuki Kumppaneiden ja asiantuntijoiden hakupalvelu Konferenssien järjestäminen ja julkaisutoiminta
Jatko- ja aikuiskoulutus, “elinikäinen oppiminen”	Työn ohella tapahtuvat jatko-opinnot, ’Teollisuustohtoriohjelmat’ Koulutus ja valmennus Aikuiskoulutus, muuntokoulutus, MBA-ohjelmat Avoimet ja julkiset opetusmateriaalit Avoin pääsy kirjastoihin, laboratorioihin ja muuhun infrastruktuuriin
Yhteiskunnallinen osallistuminen	Avointen ovien päivät, kampusvierailut, Tutkijoiden yö, Tiedeleirit ja -näyttelyt Yleistajuinen ja muu tiedettä popularisoiva julkaisutoiminta Museot Tiedotus tutkimustuloksista, medianäkyvyys Opiskelijoiden ja henkilökunnan osallistuminen kulttuurielämään Neuvonanto ja konsultointi politiikkatoimien suunnittelussa, komiteatyö

Kuten todettua, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhuttaessa ei aina ole täysin selvää mitä osaa tästä vaikuttamisen kirjosta tarkoitetaan. Onkin mielekästä kysyä mitä yhteiskunnallisella vaikuttamisella halutaan saada aikaan, mitä vaikutuksia siltä odotetaan ja miten sitä pitäisi mitata. Ensimmäisenä tulee mielee kolme mahdollista tavoitetta, jotka eivät ole ainoita mahdollisia eivätkä toisensa poissulkevia muuten kuin tietysti tutkijoiden ajankäytön puolesta. Nämä ovat liike-elämän osaamisen kehittäminen ja siten talouden avustaminen, kansalaisten osaamisen ja sivistyksen kehittäminen ja yleinen yhteiskunnallinen osallistuminen. Alla keskustelen näistä ulottuvuuksista erikseen ja yhdessä.

Jos tavoite on liike-elämän osaamisen kehittäminen, yllä TKI-ulottuvuuden ja jatkokoulutuksen alla luetellut toimet osuvat tavoitteeseen. Itse asiassa etenkin teknillisissä yliopistoissa tehdään nyt jo merkittäviä määriä yhteishankkeita eri organisaatioiden kanssa ja tilaustutkimusta yrityksiin. Tutkimuksen kaupallistamisen ja yrittäjyyden tukeminen on toinen toimi jota esim. Tekesin tuella on pilotoitu useissa suomalaisissa yliopistoissa. Esimerkkinä Jyväskylän yliopistossa toteutettu Ihmiskeskeisten ratkaisujen ja palveluiden kaupallistaminen -hanke. Myös jatkokoulutus osaltaan tukee tätä tavoitetta, koska se mahdollistaa yrityksen ja työnkeijöiden olemassa olevan tietopohjan laajentamisen ja päivittämisen. Mittareina voitaisiin pitää esimerkiksi projektien määrää, uusien teknologioiden, tuotteiden ja palveluiden määrää, uusien yritysten määrää, lisenssisopimusten määrää, koulutukseen osallistuneiden määrää ja urakehitystä yms.

Jos tavoite on tukea yhteiskunnan ja erityisesti sen jäsenten osaamisen kehittymistä elinikäisen oppimisen kautta, erilaiset muunto-, jatko-, ja täydennyskoulutukset ovat keskeisiä vaikuttamisen keinoja. Näistä ehkä tunnetuin tutkintoon johtava on MBA-koulutus (Master of Business Administration), joka on pääosin osapuilleen maisteritasoinen kaksivuotinen kaupallinen täydennyskoulutus päällikkö- ja johtaja-asemassa toimiville tai siihen pyrkiville. Vastaavia, mutta vähemmän käsitteeksi muodostuneita täydennyskoulutusohjelmia on pilvin pimein, usein tähdäten nopeatahtiseen maisteri-tason tutkinnon opiskeluun opintovapaalla, työttömyyden aikana tai työn ohella hakijoille joilla on aiempi alempi korkeakoulu- tai maisteritutkinto. Esimerkkinä LTY:n Digi-muunto-ohjelmat, jotka lanseerattiin 2000-luvun alussa, sisältönä tietotekniikkaa, tietojärjestelmiä ja tietojohtamista täydennys- ja muuntokoulutuksena IT-alalle ja sitä sivuaviin asiantuntija- ja johtotehtäviin.

Lisäksi yliopistojen koulutuskeskukset tarjoavat pienempiä, esim. projektinhallinnan, johtamisen tai teknisten erityiskysymysten täydennyskoulutuspaketteja. Erityisesti TKI-intensiivisissä yrityksissä myös mahdollisuus työn ohella tehtäviin jatko-opintoihin on arvokas mahdollisuus kytkeytyä tiedon eturintamaan ja tuottaa samalla uusia tieteellisiä löydöksiä sekä kaupallista hyötyä. Lisäksi myös avoimet luennot, opetusmateriaalit ja pääsy yliopiston tutkimusinfrastruktuuriin kuten kirjastoon ja laboratorioihin tarjoaa mahdollisuuden oppia ja kehittää osaamista.

Uusin tulokas kentällä ovat sitten tietenkin erilaiset avoimet verkkokurssit joilla kukin voi enemmän ja vähemmän omaan tahtiin täydentää osaamistaan, ja onpa niistä paketoitu myös MBA-tutkintoja. Pisimmälle tämän on vienyt Laurie Pickard, joka tuli sosiaalisessa mediassa kuuluisaksi hankkeestaan suorittaa MBA-tutkinto verkkokursseilla, paketoimalla No-Pay MBA-tutkinnon (Maksuton MBA). Näitä puolestaan voisi mitata esimerkiksi opiskelijoiden sisäänotolla, valmistuneiden tiedollisilla ja taidollisilla valmiuksilla, työllistymisellä ja urakehityksellä.

Jos tavoite on yhteiskunnallinen osallistuminen yleisesti ja tieteen popularisointi erityisesti, silloin erilaiset yleistajuiset julkaisut ja tapahtumat joissa tutkimusta avataan yleisölle ovat keskeisiä toimia. Jos tavoitteena on vaikuttaa tutkimuksen pohjalta, niin neuvonanto ja konsultointi lienevät tehokkaita keinoja. Uudempana tulokkaana sosiaalinen media on muodostanut suodattamattoman kanavan muiden kansalaisten ohella myös tutkijoille kommunikoida suuren yleisön kanssa. Tästä keskustelusta voi parhaimmillaan saada käyttökelpoista palautetta ja arvokkaita ideoita (esim. Kleinman 1998) vaikka poliittisia intohimoja kirvoittavia aiheita tutkivilla on myös epäilemättä toisenlaisia kokemuksia aina henkilökohtaisiin uhkauksiin asti. Lisäksi tähän luokkaan voisi vielä lisätä avoimen (Open Access) julkaisutoiminnan ja olemassa olevan tutkimuksen työpaperiversioiden ja vedoksien saattamisen yleisesti saataville. Näitä voitaisiin mitata julkaisujen, hankkeiden ja lukijoiden määrällä. Tapahtumien osalta myös määrällä, kävijämäärällä ja tiedon kasvulla.

Tämä viimeisen ulottuvuuden sisällä on kuitenkin kaksi riskiä, jotka voivat kääntää toimet varsinaista tarkoitusta vastaan. Yleisen medianäkyvyyden riskinä on, että viesti vääristyy jossain tutkijan ja vastaanottajan välissä sillä tavalla, että itse asiassa ymmärrys tieteestä ja maailman tilasta ei kasva. Esimerkiksi Susanne Björkholm ja kirjoittaja ovat kiinnittäneet huomiota siihen miten tutkimustulosten lehdistötiedotteissa usein markkinoidaan tuloksia varsin voimakkaasti, ja miten ne vielä helposti kirjoitetaan lehteen entistä myyvemmin ja yksinkertaistaen, niin että lukijalle syntyy kovin toinen käsitys tutkimuksen tuloksista ja niiden merkityksestä kuin itse asiassa onkaan. Tämä ei tarkoita, etteikö mediassa näkyminen ja tieteen popularisointi olisi tärkeää, vaan että tutkijan on oltava varsin tarkka miten viesti kullekin vastaanottajalle räätälöidään, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin. Kuten yo. lainatussa blogissa kirjoitin, väärä tai väärin ymmärretty viesti tutkimuksen tuloksista ei ole palvelus kenellekään.

Toinen riski liittyy yllä mainittuun yleiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Yhteiskunnallisen osallistumisen ja vaikuttamisen lukeminen yliopiston tehtäviin erityisesti, sikäli kuin se tarkoittaa politiikkaan osallistumista muuten kuin kutsuttuna asiantuntijana, on minusta ylipäätään ongelmallista. Lähtökohtaisesti poliittinen toiminta ja aktivismi ovat kansalaisvapauden piiriin kuuluvia asioita ja vapaan demokratian kulmakiviä, ja siksi ensinnäkin toiminnan pitäisi jollain tasolla kuulua jokaisen kansalaisen repertuaariin ja toiseksi koska kyse on yksilön arvoista sekä mielipiteen ja ilmaisun vapaudesta, pidän työnantajan sekaantumista näihin ongelmallisena.

Kaiketi tärkeimmät ajurit ja oletukset ajatuksessa, että yhteiskunnallista vaikuttamista osallistumisena kulttuurielämään ja politiikkaan pitäisi kannustaa ovat ilman muuta että sitä ei tehdä tarpeeksi, ja että tutkija työnsä informoimana voi tuottaa lisäarvoa tarjoamalla mielipiteensä eri kysymyksiin.Tässä väitteessä on varmasti perää, mutta tutkimuksen kannalta osallistumisen suoria ja merkittäviä riskejä ovat tieteen ja tutkimuksen tulosten tarpeeton politisoituminen ja roolien sekoittuminen. Tutkijan ja poliitikon tai aktivistin roolien yhdistämisen ensimmäinen riski on, että politiikka alkaa ohjaamaan tutkimusaiheen valinnan ohella myös aineiston hankintaa ja tulkintaa. Tienteenfilosofiassa on pitkään oltu yhtä mieltä, että tutkijan henkilökohtainen intressi ja omat arvotukset, myös poliittiset mielipiteet, ohjaavat tutkimusaiheiden valintaa ja näkökulmia. Tämän ei tarvitse itsessään olla ongelma, niin pitkään kuin arvot eivät ala ohjata millaisia tuloksia saadaan. Nimittäin samoin kuin tulosten raportoinnissa, ei ole palvelus kenellekään jos tutkijat tuottavat virheellistä kuvaa maailmasta, varsinkin jos tätä tietoa yritetään käyttää käytännön ongelmien ratkaisuun.

Riskinä vaikuttamisessa on myös oman ja muiden asiantuntijuuden rajan hämärtyminen etenkin kuulijoiden puolella. Huippuasiantuntija on huippuasiantuntija omalla alallaan, ja sen ulkopuolella tavallisen sivistynyt kansalainen. Tähän liittyvä riski on erityisesti viestin vastaanottajan puolella sekoittaa tutkimustulokset ja poliittiset mielipiteet viestinnässä. Riski on erityisen suuri jos tutkija ei muista itse tehdä selvää eroa koska hän esiintyy tutkijana ja koska yksityishenkilönä. Esimerkiksi DTU:lla on ohjeet julkisesta esiintymisestä missä kehotetaan hyvin selkeästi vetämään raja milloin tutkija puhuu yliopistonsa edustajana ja erityisasiantuntijan ominaisuudessa suoraan omaan empiiriseen tutkimukseen perustuen, ja milloin muussa ominaisuudessa kuten yksityishenkilönä yleistiedon valossa, aktivistina tai poliitikkona. Tarkoitus ei tietenkään ole laittaa kapulaa kenenkään tutkijan suuhun yhteiskunnallisen osallistumisen suhteen, mutta yliopiston ja itse kunkin tutkijan uskottavuuden maineen kannalta on olennaista tunnistaa asiantuntemuksen rajat ja myös olla avoin niistä. Kuten edellä todettiin, väärän käsityksen antaminen ei ole palvelus kenellekään.

Yleisesti väitän, että suurin yhteiskunnallinen vaikutus ja lisäarvo saadaan kohdennetulla tutkimukseen perustuvalla kumppanitoiminnalla. Suurin lisäarvo syntyy kun tutkija käyttää tutkimuksessa syntynyttä tietoa omalla asiantuntemusalueellaan yhteistyössä tiedon hyödyntäjien kanssa, ovat nämä sitten yrityksiä, julkisen hallinnon instituutioita tai kansalaisjärjestöjä. Mitä tulee yllä keskusteltuihin syihin miksi tutkimusta ei hyödynnetä, varmin ja ehkäpä tylsin tapa puuttua asiaan tulevien ammattilaisten kohdalla on opetuksen kehittäminen. Nykyisten ammattilaisten kohdalla kohdennettu viestintä ja kumppanitoiminta lienevät varmimpia tapoja tuoda tutkimustietoa yhteiskuntaan. Medianäkyvyys ja yleinen tieteen ymmärrys legitimoivat yliopistolaitosta, mutta samalla helposti hukkuvat yleiseen mediakohinaan. Varmin tapa saada merkityksellistä näkyvyyttä on lisäksi tuottaa merkittäviä tutkimustuloksia.

Yhteenveto ja keskustelu

Tässä kirjoituksessa olen pohtinut kolmea kysymystä: mikä on yliopiston ja tutkimuksen tehtävä, mikä mahdollisesti on ongelma tutkimustulosten käytössä, ja mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa käytännössä.

Pääväite kirjoituksessa on että tutkimus ja tiedon tuotanto ovat yliopiston ydintehtäviä, joiden varaan opetus ja muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen rakentuvat. Lähtökohtana kirjoituksessani on Habermasilaisittain ajatus, että tutkimuksen tarkoitus on olla rehellinen ja vilpitön yritys tuottaa mahdollisimman harhatonta tietoa maailman tilasta niin hyvin kuin se inhimillisesti on mahdollista. Toinen tähän liittyvä oletus on, että erotuksena tutkimuksesta, politiikka on arvovalintojen tekemistä jota ohjaa itse kunkin toimijan henkilökohtainen moraali ja mahdollisesti tieto, siinä tutkimuksen tekeminen keskittyy harhattoman ja arvovapaan tiedon tuottamiseen niin hyvin kuin se on mahdollista. Politiikan sekä arvojen suhde tutkimukseen on, että ne ohjaavat aiheiden valintaa, mutta eivät aineiston hankintaa ja tulkintaa tai raportointia. Lisäksi rajoituksena käsittelyyn on mainittava, että tässä keskustelussa ei ole erikseen huomioitu eri tutkimusalojen erityispiirteitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan. Tämä päätös on osaksi tarkoituksellinen siltä osin, että tarkoitus oli keskittyä eri vaikuttamisen muotoihin ja niistä keskustelemiseen, ja osaksi kirjoituksen pituuden sanelema.

Mitä tulee syihin miksi tutkimusta ei käytetä, anekdotaalinen todistusaineistoni viittaa siihen, että tutkimusjulkaisujen saatavuus on huono, samoin kuin tottumus tutkimustiedon käyttöön. Lisäksi tiedontuotannon ajoituksessa on omat haasteensa jos jotain ajankohtaista ongelmaa aletaan yrittää ratkaista tutkimukseen perustuen aloittamalla uusi hanke.

Tapoja parantaa tutkimuksen vaikuttavuutta on useita, kuten asiaa käsittelevässä kappaleessa keskusteltiin. Niin sanotusti paras tapa riippuu niistä päämääristä joihin vaikuttamisella pyritään. Minun näkemykseni, eli mielipiteeni, on että eniten yhteiskunnallista hyötyä ja lisäarvoa syntyy, kun vaikuttaminen sidotaan tiedon tuotantoon, esimerkiksi soveltavan palvelututkimuksen ja yhteishankkeiden muodossa, neuvonannon ja konsulttitoiminnan kautta, sekä jatko- ja täydennyskoulutusta järjestämällä. Nämä vuorovaikutuksen muodot mahdollistavat parhaimmillaan paitsi lisäarvon tuottamisen tutkimuksen soveltamisen ja hyödyntämisen kautta, tiedon ja tulosten arvioinnin ‘luonnollisessa ympäristössä’ sekä uuden tiedon tuottamisen ja vähintään paremman ymmärryksen ympäröivästä todellisuudesta joka antaa uutta perspektiiviä tutkimuksen tekemiseen. Siinä missä mallin vahvuus on syvällinen vuorovaikutus ja mahdollisuus tuottaa lisäarvoa kaikille osapuolille, rajoitus on suhteellisen rajattu yleisö. Siksi tutkimustulosten yleistajuisella kommunikoinnilla ja muulla vuorovaikutuksella on oma paikkansa.

Kysymys siitä miten näitä eri tapoja pitäisi kannusteissa painottaa on poliittinen kysymys ja minulla ei ole siihen aineistovetoista esitystä, koska vastaus riippuu siitä mitä päämääriä pidetään olennaisena. Kannustimista kuitenkin sen verran, että TKI-toimintaan on jo olemassa erinomaisen hyvä kannustimet erilaisten rahoitusinstrumenttien muodossa. Lisäksi tutkimuksen kaupallistaminen on onnistuessaan oma palkintonsa. Mitä muihin ulottuvuuksiin tulee, paljon yllä kuvattua vaikuttamista tehdään ja enemmän olisi tehtävissä nykyisillä resursseilla ilman eri kannusteita.

Otin myös pintapuolisesti kantaa joihinkin mittareihin, tiedostaen että tämä käsittely on keskustelunavaus. Mittaamista usein kritisoidaan, mutta mittareiden asettamisella on myös hyviä puolia. Ensinnäkin mittarit tekevät läpinäkyväksi mitä organisaatiossa on tarkoitus tehdä ja jos ne asetetaan päämääriä ja yleistavoitteita tukevaksi, ne ohjaavat toimintaa ikään kuin huomaamatta kohti päämääriä. Toisekseen mittarit tuovat tavoitteiden lisäksi myös läpinäkyvyyttä urakiertoon ja vähentävät toimistopolitikoinnin kannusteita.

Lähdeviitteet

E3M. (2012). Green Paper: Fostering and Measuring “Third Mission” in Higher Education Institutions.
Kleinman, D. L. (1998). Beyond the Science Wars: Contemplating the Democratization of Science. Politics and the Life Sciences, 17(2), 133–145.
Laredo, P. (2007). Revisiting the Third Mission of Universities: Toward a Renewed Categorization of University Activities? Higher Education Policy, 20(4), 441–456. doi:10.1057/palgrave.hep.8300169
Molas-Gallart, J., Salter, A., Patel, P., Scott, A., & Duran, X. (2002). Measuring Third Stream Activities: Final Report to the Russel Group of Universities.
Piirainen, K. A., Andersen, P. D., & Andersen, A. D. (2015). Foresight and the third mission of universities: The case for innovation system foresight. Foresight. Hyväksytty julkaistavaksi, käsikirjoitus saatavissa kirjoittajilta

Kalle A. Piirainen

Artikkeli on kirjoittajan henkilökohtainen mielipidekirjoitus, eikä edusta hänen nykyisten tai entisten työnantajiensa kantoja.

Kirjoittaja on Innovaatio- ja teknologiajohtamisen apulaisprofessori Tanskan teknillisessä yliopistossa (Danmarks Tekniske Universitet), sekä innovaatiojohtamisen dosentti Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa. Hän on väitellyt tekniikan tohtoriksi teknologian johtamisen alalta Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja on työskennellyt tutkijana DTU:ssa sekä vierailevana tutkijana Delftin teknillisessä yliopistossa (Technical University of Delft). Tutkimuksen lisäksi hän on toiminut arvioijana ja neuvonantajana erityisesti tutkimus- ja innovaatiopolitiikan alueella Ramboll Management Consulting Oy:n palveluksessa, asiakkaina mm. Valtioneuvoston kanslia, Euroopan parlamentti, Euroopan komission tutkimuksen ja kehityksen pääosasto, ERA-komitea, Euroopan tiedesäätiö, Suomen Akatemia ja Tekes.

Devalvaatio – Laastaria avomurtumaan?

Leave a reply

Suomessa viipyilevän taantuman ja kestävyysvajeen ympärillä käydyn keskustelun liepeillä on virinnyt eräänlainen devalvationistinen liike, jota pisimmälle on vienyt Paavo Väyrynen ehdottaessaan enemmän ja vähemmän suoraan eurosta eroa. Tässä kirjoituksessa avaan devalvaatiokeskusteluun uuden näkökulman ja keskustelen siitä mitä devalvationistinen talouspolitiikka mahdollisesti tarkoittaa pitkällä aikavälillä. Lopussa kirjoitusta on eräänlainen dystooppinen skenaario kuvaamaan devalvaatio-vetoisen talouspolitiikan vaikutuksia. Ennen kuin mennään asiaan, tämä ei ole mikään ‘vaihtoehtoja ei ole’ (There is no alternative, TINA) -kirjoitus, vaan yritän arvioida devalvaatio-vetoisen talouspolitiikan pitkän aikavälin riskejä.

Devaltionistisessa keskustelussa ponsi on lyhyesti, että ilman yhteisvaluuttaa Suomi voisi vaikuttaa omaan ulkoiseen kilpailukykyynsä valuuttapolitiikalla ja täten parantaa työllisyyttä erityisesti vientialoilla. Euroero- ja devalvaatiokeskustelussa on usein vedottu kahteen puoltavaan seikkaan joista lyhyesti seuraavassa.

Ensimmäinen on Professori Paul Krugmanin voimakas kirjoittelu euroalueen ongelmista jota myös suomalaisessa lehdistössä on lainattu. Krugman on mennyt jopa niin pitkälle että on suoraan sanonut että Kreikan ohella Suomen ei pitäisi olla eurossa. Krugman ei suuremmin avaa tämän argumenttinsa logiikkaa joten sitä on vaikea arvioida. Ponsi on kaiketi se, että kaikki euroalueen taloudet eivät ole samalla tavalla kykeneviä luomaan arvoa ja osa kärsii valuutan suhteellisesta vahvuudesta. Tämänhän ei pitänyt olla yllätys euroon liittyville talouksille, ja Suomelle yhtenä maailman korkeimmin koulutetuista korkean teknologian mallimaista tämän ei pitäisi paperilla olla mikään ongelma tai ainakin sen pitäisi olla korjattavissa.

Sivumennen sanoen, suomalaisessa keskustelussa Krugmania on lainattu paljon argumentilla ‘devalvaation aika on koska Nobel laureaatti Krugman sanoo niin’, mikä on looginen virhe muotoa ’vetoomus auktoriteettiin’ (appeal to authority). Lisäksi kannattaa huomata, että vaikka tunnen mitä suurinta kunnioitusta Prof. Krugmanin empiiristä työtä kohtaan, kannattaa muistaa että erityisesti The New York Timesin blogin jutut ovat taloustieteellisiin perusteisiin nojaavia poliittisia mielipidekirjoituksia, eivät tutkimusta.

Toinen on argumentti muotoa ’Ruotsi ei liittynyt euroon ja talous kehittyy siellä voimakkaasti’. Sinällään väite on tosi, mutta Ruotsin tähänastinen talouskehitys ei ole yksioikoisesti (viimeaikaisten) devalvaatioiden ansiota. Ruotsin Riksbank on viimeksi devalvoinut 1990 luvulla päästämällä kruunun kellumaan karkeasti samoihin aikoihin kuin Suomessakin on viimeksi devalvoitu. Tämä oli varmasti jonkinlainen piristysruiske talouteen, mutta Ruotsin kruunu on sen jälkeen kellunut varsin vakaana, lukuun ottamatta arvon laskua finassikriisin aikana. On tietysti oma lukunsa onko kruunun kellumisesta johtuva arvon aleneminen devalvaatio vai ei ja paljonko se on vaikuttanut maan talouden menestymiseen finanssikriisin jälkeen. Mahdollisesti tämäkin on ollut piristysruiske, mutta väittäisin että yhtälailla laaja teollisuuspohja on vastuussa hyvästä kehityksestä. Suomen talousdesta on kirjoitettu vastaavasti että itse asiassa Nokian menestys piilotti sen että muut teollisuudenalat ovat kehittyneet suhteessa huonosti kansainväliseen kilpailuun, mikä erottaa Suomea ja Ruotsia valuutan ohella. Joka tapauksessa viimeisen parin vuoden aikana myös Ruotsiin on syntynyt oma devalvationistinen keskustelu, mutta Riksbank ja edellinen hallitus ovat pitäneet tiukkaa linjaa, perusteilla joista tuonnempana enemmän.

Otan vapauden tulkita, että devalvationismin puolittain ääneenlausumaton käyttövoima on, että voimme devalvaatioilla parantaa vientimarkkinoiden kilpailukykyä ja siten parantaa työllisyyttä ja kestävyysvajetta. Tämä on sinällään houkutteleva ajatus etenkin perinteisten teollisuudenalojen edustajille, ja niille jotka muistavat kylmän sodan talouspolitiikkaa. Devalvaatiokolikossa on kuitenkin nurja puolensa, josta keskustelen seuraavaksi. Nimittäin pari asiaa mitkä devalvaatiossa jää näkemättä on inflaatiota kiihdyttävä vaikutus ja kyseenalainen vaikutus pitkän aikavälin kilpailukykyyn.

Esinnäkin inflaatiosta: Avotaloudessa rahan arvon ulkoinen heikentäminen eli devalvaatio vaikuttaa samassa suhteessa tuontiraaka-aineiden ja –hyödykkeiden hintoihin kuin vientihyödykkeiden. Erityisesti Suomen kaltaisessa luonnonvaraköyhässä avotaloudessa ei voitane luottaa siihen että pelkillä kotimaisilla raaka-aineilla ja hyödykkeillä pärjättäisiin. Eli käytännössä kuluttajahinnat nousevat, eläminen kallistuu ja inflaatio kiihtyy jo varsin lyhyellä aikavälillä. Tämä kirpaisee kaikkia, mutta tietysti suhteessa eniten pienituloisia, mikä näkynee leipäjonoissa ja myös aiheuttaa edelleen suurempaa tulonsiirtopainetta. Lisäksi inflaation kiihtyminen aiheuttaa korkojen nousupainetta, sillä korot seurailevat rahan määrää ja siihen liittyviä tuotto-odotuksia. Korkojen nousu rankaisee asunnon ostajia ja pienyrityksiä eniten. Eli varsin lyhyellä aikavälillä on ennakoitivissa että devalvaatio hyödyttää pääasiassa vientiyrityksiä ja välillisesti niiden henkilökuntaa. Aivan erityinen ongelma on ennakoitavissa lyhyellä aikavälillä, jos uusi markka synnytetään ja annetaan devalvoitua, mutta olemassa olevat lainat pysyvät euroissa. Tämä olisi jotakuinkin sama tilanne kuin 1990-luvun pankkikriisin aikaan Suomessa, mistä seuraisi luultavasti hirvittävä ahdinko monein ellei useimpien asunnonostajien ja useiden pienyrittäjien kohdalla.

Toiseksi kilpailukyvystä: Parhaimmillaan devalvaatio on periaatteessa keino ostaa aikaa kilpailukykyään menetteneelle teollisuudelle, niin että voidaan investoida tulevaisuuteen. Vaikuttaa kuitenkin historian valossa naiivilta ajatella, että devalvaation kilpailukykyhyöty ja sen toivottavasti tuomat voitot välittömästi ja täysmääräisenä investoitaisiin ja realisoituisi pitkän aikavälin kilpailukyvyn kehittämiseen ja näin saataisiin kiinni alan parhaiden tuottavuutta pitkällä aikavälillä. Käytännössä markka-ajan metsäteollisuuden esimerkin valossa vaikuttaa enemmänkin siltä, että devalvaatiolla saatu väliaikainen kilpailuetu on ulosmitataan yhtälailla osakkeenomistajien ja ay-liikkeen toimesta osinkoina ja palkkoina ja tosiasiassa kilpailukyvystä huolehditaan varsin maltillisesti, koska aina voi devalvoida uudestaan. Eli vaikka paras lopputulema periaatteessa olisi, että devalvaatio nostaisi pitkän aikavälin kilpailukykyä antamalla aikaa investoida tulevaisuuteen, tähän astisen käyttäytymisen perusteella näyttää, että devalvaatio teollisuuspoliittisena instrumenttina itse asiassa on (muut asiat ennallaan) efektiivisesti jotakuinkin samanlainen tulonsiirto pääoman omistajalle (ja pienehkölle osalle työvoimaa) kuin sisäinen devalvaatio, ja edustaa muussa keskustelussa kitkerästi kritisoitua “voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan” -politiikkaa.

Nämä asiat sanottuna, devalvaatiosta ja eurosta eroamisesta puhutaan tietynlaisessa tyhjiössä, mikä jättää ylhäällä sivutun olennaisen kilpailukykynäkökulman pimentoon. Nimittäin ilman erillisiä toimia devalvaatio, tai mikään muu rahapoliittinen operaatio, ei poista varsinaista ongelmaa siltä osin kuin se liittyy teollisuuden kilpailukykyyn suhteessa muuhun maailmaan ja siten teollisuuden kykyyn luoda hyvinvointia. Devalvaatio on laastaria, jolla voidaan paikata hetkellisesti pieniä naarmuja, mutta jos vikaa on teollisuuden tai yhteiskunnan rakenteissa, devalvointi hoitaa oireita hetkellisesti ja jättää itse vaivan hoitamatta.

Tästä sitten siihen luvattuun skenaarioon: Näistä lähtökohdista ennakoiden minulle varsin realistinen uhkakuva on se, että jos nyt hypoteettisesti markka palautuisi ja muut asiat säilyisivät ennallaan, varsinkin perusteollisuus lähtisi luultavasti vaatimaan devalvaatioita, joka sitten pääosin ulosmitattaisiin edelleen osinkoina ja palkkoina parannusten ja T&K:n sijasta. Tästä laajemmin seuraisi se että teollisuus luultavasti jäisi paikalleen omalle mukavuusalueelle, eli taantuisi suhteessa ulkomaisiin kilpailijoihin. Tästä seuraisi uusi devalvaaltio ennen pitkää, niinkuin nyt suhteellisen säännöllisesti esim. 1960-1980 -luvuilla kävi. Saman aikavälin kehitystä seuraten korot nousisivat parin hallituskauden kuluessa kaksinumeroisiin lukemiin ja samoin inflaatio. Tämä edelleen kurittaisi palkansaajia ja nostaisi painetta palkkatason nousuun, mikä edellä kuvatulla tavalla tukisi devalvaatiokierrettä.

Koska painetta vientivetoisuuteen tai ainakaan korkean lisäarvon hyödykkeiden ja palveluiden kehittämiseen ei olisi, niin varsin mahdollisesti se kilpailukyky mitä teollisuudella nyt on, taantuisi suhteessa ulkomaisiin kilpailijoihin. Tässä maisemassa luultavasti vientiteollisuuden ja tuotannon rakenne jähmettyisi tai ainakin kehitys lakkaisi seuramasta muita teollisuusmaita. Mahdollisesti kulutushyödykkeiden kotimainen tuotanto kasvaisi koska kauppatase tai kotimainen ostovoima eivät kestäisi tuontihyödykkeiden käyttöä. Tämä tarkoittaa että uudet investoinnit ohjautuisivat jo valmiiksi kilpailluille ja täysille markkinoille, eli viennin mahdollisuudet edelleen heikkenisivät. Yhteensä tämä tarkoittaa, että muutaman hallituskauden kuluessa suomalainen teollisuus olisi enenevässä määrin suoranaisen vientituen varassa. Jossain vaiheessa lisäksi luultavasti olisi pakko ottaa tuontisääntely käyttöön kauppataseen pitämiseksi jossain hallinnassa, koska Suomessa elämiseen tarvittavat raaka-aineet on pääosin pakko tuoda, ellei kaikkia tarvittavia hyödykkeitä saada tehtyä puusta ja graniitista. Edelleen efektiivinen inflaatio nousisi ja elintaso laskisi.

Lopputuloksena jonkin ajan kuluessa tässä skenaariossa olisi hyvin mahdollisesti talouden ja osaamisen suhteellinen taantuminen, paikalleen jähmettyminen ja käpertyminen tullimuurin taakse. Jos muistetaan tarve edelleen tuoda suurin osa raaka-aineista, vaikka kulutustavarat valmistettaisiin Suomessa, tästä seuraisi krooninen kauppataseen vaje. Teollisuuden vientikilpailukyky olisi pitkällä aikavälillä tasaisen laskeva, joka yhdessä devalvaatio- ja inflaatiokierteen kanssa ajaisi asteittaiseen hyvinvoinnin sekä elintaso laskuun. Tämä kehitys mahdollisesti, muttei automaattisesti ilman eri toimia, johtaisi tulonjaon tasaisuuteen, mutta myös koko kansan efektiiviseen kurjistumiseen pitkällä aikavälillä. Kutsutaan tätä vaikka “Tasaisen kurjaa” –skenaarioksi.

Eli mikä oli Ruotsin Riksbankin syy vastustaa devalvaatiota? Mahdollisesti osapuilleen samanlaisella järkeilyllä Ruotsissa on esitetty, että etenkään koska maassa ei ole varsinaista kriisiä, ei kannata devalvoida koska se tässä tilanteessa vie sinällään terveeltä teollisuudelta kannusteet kehittää tuottavuutta sekä uusia tuotteita ja palveluita joita kaikkia tarvitaan tulevaisuudessa. Näin yhteiskunnalle on pitkällä aikavälillä parempi että pieni paine pidetään päällä. Ruotsissa itse asiassa on sitä vastoin tehty pienehkö sisäinen devalvaatio taannoisen tuottavuuden nousuun tähtäävän työmarkkinaratkaisun muodossa. Jos suomalaisten ekonomistien väitteet valtion ja yksityisen velan kestävyydestä pitävät paikkansa, Suomessakaan ei pitäisi olla hetken tarvetta devalvoida koska investointi tuottavuuteen pitäisi tasapainoa yllä.

Ottamatta sen enempää kantaa eurossa pysymisen tai siitä eroamisen muihin poliittisiin implikaatioihin, yo. keskustelun valossa minä en usko, että devalvationismi antaa meille vastauksia Suomen tai muunkaan valtion pitkän aikavälin hyvinvoinnin luontiin, vaikka se periaatteessa voi konservatiivisesti käytettynä antaa väliaikaista liikkumavaraa. Devalvaatio ei itsessään kuitenkaan korjaa teollisuuden kilpailukykyä millään rakenteellisella tai osaamisen tasolla, se ei pysäytä teollisuuden rakennemuutosta, eikä kilpialijoiden oppimista. Päin vastoin jos ajatellaan rahapolitiikkaa siinä valossa millaisen signaalin se tarjoaa teollisuudelle, se tosiasiassa kannustaa lepäämään laakereillaan ja vain viivyttää vääjäämätöntä. Teollisuuden kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin luonnin kannalta devalvaatio on kuin laastari avomurtumassa; se voi, hetkellisesti, pysäyttää näkyvän verenvuodon, mutta potilas vuotaa sisäisesti ja ennen pitkää edessä on iso ja kallis leikkaus joka tapauksessa.

Lisäksi olen yhtälailla epäilevä, että devalvationistinen rahapolitiikka parantaisi ihmisten hyvinvointia lyhyelläkään aikavälillä, koska käytännössä se potkaisee samalla liikkeelle inflaation ja korkojen nousun. Devalvaatio lisäksi (muut asiat ennallaan) luultavasti vain lisäisi tulonjakauman hajoamista levittämällä kuilua vientialojen ja muiden välillä.