Welcome

Welcome to my personal professional website. This page complements my CV that is available through LinkedIn. This site has two main pages, the about page that contains some background information about me and the list of publications.

Additionally I will  publish occasional project updates and some reflections about my work here. However, as a disclaimer, my posts here represent my own views and opinions, they are not endorsed by and do not represent the views of my current or previous employers or other affiliates.

Tässä blogissa julkaistavat kirjoitukset edustavat minun omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni, ne eivät edusta nykyisten tai entisten työnantajieni tai muiden yhteistyökumppaneiden linjaa.

Enjoy,

-Kalle

“It was like that when I got here..” – Democracy, Populism, President-Elect Donald Trump, and the Aftermath of the Election

After spending 36 hours reading from my social media about how Trump is ‘not our president’ and how could the Americans can be so stupid as to elect such a candidate, I’ve done some reflection on the elections and this piece of writing is the product of that thinking. Before I go into this probably unpopular diatribe: just so you know, I haven’t supported Donald Trump at any point, and I haven’t approved of much of what he’s said or the way he said it. But, you know, it’s in the nature of democracy that people are  allowed to express also annoying opinions (See note below).

Trumpees not welcome here. (Photo: S. Tuokko)

To start with, every person I know either directly or through social media and think of as a ‘Liberal,’ however you define it, seems to be a well-educated lower-upper-middle-class knowledge worker, who have done very well for themselves despite or because of globalization, and shy away from the idea that if people are not doing well, it’s their own fault for not trying hard enough. Rather the liberals I know tend to think that if it seems people aren’t trying, it’s the surrounding inequity and social mobility barriers that are discouraging them. Yet, they also seem to think that the people who are feeling left behind must be voting for Trump not as a legitimate protest or political view, but because they’re stupid and racist, bigoted otherwise, or at least there’s something plain wrong with them. In fact I remember wondering out loud just days ago that how do people consider a candidate who so nakedly says anything and everything that in the moment seems to bring the most votes, by the way of insinuating that the supporters aren’t seeing something everyone else seems to catch.

However, I think that that’s exactly the attitude that is in the heart of the Trump campaign momentum; the failure to recognize the grievances of a major slice of the population as legitimate, and brush them away as silly, uneducated, and/or bigoted. However way you slice it, the popular attitude towards Trump supporters in the abstract is incredibly condescending and that can only serve to increase whatever divides there are in society. People aren’t voting for protest candidates because they’re bad people or otherwise sub-human, despite what you might think from following political discussion online, but because none of the established candidates address the issues they face with due seriousness. Besides, there’s enough data to debunk that red herring democratic blowhards comforted themselves during the race that Trump voters are stupid losers.

It’s inescapably true that in his campaign Trump pandered to some of the basest impulses of human nature, but putting that away for a while, there’s a major slice of Americans and other Western people too who are feeling cheated by the worsening economic prospects and global competition. Previous generations up until the Boomers have enjoyed pretty much an automatic increase in the standard of living, education, health, and wealth bought by the spectacular productivity increase during the last century or so, or that’s the perception at least. Now, everyone after the boomers seems to be worse off than the benchmark generation, which likely has contributed to the rise of nationalist parties in Northern Europe, to Brexit and now Trump.  Sure, people might have been naive in expecting the sort of growth in welfare that came with post-WWII industrialization and later addition of IT, but that’s what they have been promised by politicians Left and Right, only to find out that neither Republicans or Democrats, Left or Right have a magic recipe to make it all better despite what they have been telling people all along. And now the chickens have come home to roost. That doesn’t mean I think that the establishment, whatever it means, needs to bow down and make it a race to the moral bottom – rather the opposite – politicians across the board need to start exhibiting some integrity and leadership, stop telling people only what they want to hear and have an open dialogue to explain what is happening and how it can be addressed. Considering the numbers, Trump had a fair number of minorities’ votes as well, surely they didn’t vote because he’s let out some real doozies during the campaign? The possibly even more uncomfortable interpretation is that people voted for Trump despite the bigotry because they’re so desperate for a change.

It was like that when I got here..

Which brings me to the wider point. I’ve been saying for years based on everyday observation that the institutions of democratic representation have become a corporation in and of itself across party lines. The career starts in student unions, and you progress in the party hierarchy and/or politics through city councils to the parliament, maybe even become a minister at the height of your career, or you get dealt into a public or semi-public service with your connections. It’s a self serving and perpetuating cycle where the door revolves for good soldiers of the parties from politics to public service as well as the private sector and back. All this while not really being in touch with what’s going on with the wider electorate outside NGOs and other special interest lobby groups between election cycles, and during the election season the message is almost exclusively sound bites the parties think the electorate wants to hear to grab the major share, not because it’s necessarily true nor because it would be good for the nation, but because of votes. To be fair though, the protest parties aren’t better by default in that regard. I’m in serious doubt whether Mr. Trump has the magic recipe to make America Great, and to whom it will be Great if anyone by the end of it. But that’s beside the point, which is that it seems that for better or for worse there is a large group of people in Western countries who feel that the established parties and politicians have had their chance to do what they have promised, and since they haven’t really been delivering, now it’s time for someone else to have a stab at it.

Further, going back to riding one’s high horse in on people and judging their behavior: remember how worried everyone and their favorite news media was that the Trumpees will not accept the election result and will start rioting? Well, now it’s the other way around as witnessed by today’s news. If the liberals or the Left ever had any moral high ground, this is the year they lost the last of it, at least in my eyes. There’s enough reports in the mainstream, otherwise known by it’s dogwhistle name ‘Liberal Media,’ by ‘Liberal’ journalists, which is to say they probably aren’t making things up to make Trump or his supporters look good, on self-professed liberals spitting on, hitting, and chucking stones at Trump supporters during the campaign , and now people rioting against the election result. Not to even mention the sanctimonious name-calling online. This forces me to conclude the liberals aren’t any better or more moral, nor are they worse, people than Trump supporters. Clearly there are bigoted Trumpees, but equally clearly there are liberals who are as rigid and unable to grant other people their opinions while complaining that they’re being marginalized.

In closing, it’s not Trump, Le Pen, Farage, or whoever is the Bogeyman du jour who’s ruining democracy, it’s been well ruined by the incumbent parties and the electorate who hasn’t demanded more of their candidates, and now various protest candidates are seeping in through the cracks. The success of these new kids on the block is just a logical progression from the established political culture; the system of late and as long as I have been voting age has been focused on the game of charming the popular vote at least as much as any serious policy making, and now the established parties have been out-charmed left and right. The issue bigger than any one unpleasant election surprise is to address the underlying problems of representative democracy, among them is the institutionalization of politics and sound bites politics and promises of quick wins. And if any politician happens to be reading this, let these elections be a wake-up call to stop telling people comforting lies and start taking them seriously as independent agents.

Haters gon’ Hate – On dealing with criticism

After hanging around the social media for a while, I’ve noticed that the word ‘hater’ is often brandished especially in Instagram. As in a person is a ‘hater’ if they offer any kind of criticism or comments that can be construed as ‘negativity’, almost to the point that everyone who is not an admirer or a fan, is a hater. In fact it appears that in the universe of IG, ‘hater’ overlaps with ‘buzzkill’ a lot. Also the New York Times ran a piece on ‘how to deal with the haters‘, with a video of ‘hating’ comments that did not seem all that hateful. The reason I am ‘hating’ on this newly established use of the word, is it inflates the emotional depth of the word and is frankly quite puerile and unfitting in many instances. However, it’s not all hate, I’m going to reward the reader with the stamina to endure this diatribe with some suggestions to work with criticism.

First of all, rest assured, practically none I’ve seen labeled a hater in for example IG is not, in the sense of the word I’ve learned. ‘Hate’ is intense visceral dislike, loathing, up to and including total abhorrence and revulsion. That is not a feeling that comes through in a garden variety social media interaction. If you have even seen true unabashed hatred; the murderous glint in their dilated pupils, the revolted wrinkles around their mouth, and the abject stone-cold loathing in the words only coming through their clenched teeth, you’ll never mix everyday criticism, cynical quips, slight slurs, and garden-variety trolling for that.

To put things into perspective: Klansmen are ‘haters’ towards certain groups of people. People who ask whether or not one might spend just a touch too much thinking about their macro nutrients or whether ones musculo-skeletal system is well balanced and aesthetically pleasing, or whether they themselves think their recent blog post was a bit insipid and perhaps had the intellectual depth of a paddling pool, are not.

Mixing the genuine article with everyday ill-informed, plain unhelpful, or inconsiderate feedback just serves to derail attention from any potential insights and potential real issues to the tone of the feedback, which is in fact constitutes the informal logical fallacy called the ‘tone argument’  or ‘style over substance’, i.e. judging the validity of ones utterances based on the tone and wording, and not the factual and logical merit of the argument.

Anyone who steps into the public sphere by publishing anything in the social media or writing a blog or doing some professional work, will face potentially countless uncaring, unthoughtful, rude, bitter, resentful, or jealous people, or just people who have a completely different opinion on things, different sets of values and goals, different struggles and grievances, hopes and dreams, and different standards. You need to also remember that people are roughly ten times as likely to complain than to leave positive or encouraging feedback. And to be fair, occasionally there might be a bona fide hater in the bunch as well. Regrettably such is life. In the last case, it is best to report that person to proper authorities and not engage.

What you need to realize, is that anything is ever good or bad in reference to a set of values, goals, and other criteria.  To take a couple of examples: a powerlifter couldn’t care less how many burpees in a minute you can do, or how skinny you are, but will respect you for deadlifting triple bodyweight. A gallery visitor will not necessarily like your work, if it does not appeal to their sense of aesthetics, or if you combat their politics. You will not be thanked in a community for announcing that The Greater Good demands that you build a wind farm in their back yard. And so on. And of course in the case of resentfulness, jealousy, and bitterness, there is likely some past on on-going struggle that has clouded those persons’ judgment, and that feedback may tell more about them than you.

Further absent from the discussion is the insidious risk that if just brushing all negative feedback aside as ‘hating’ by ‘haters’, you actually might miss being stuck in a rut, doing something not meaningful and not living to your full potential. If you consistently receive mostly negative feedback, take a moment to consider if doing what you do indeed makes sense and provides a meaningful contribution to the world, or should you either adjust your goals or at least the means. It’s a definite warning sign if others’ assessment of your work is consistently different across the board than your; you’ll either be a celebrated genius in two generations, or you’ll fail to contribute to or connect with the mainstream and will not achieve anything significant.

Not to mention that labeling casual unpleasantness of social intercourse as ‘hate’ is not only a logical fallacy, but brings a new toxic aspect to the discourse. Using the hater-hammer in discussion usually shuts it down or commonly first degrades it into name calling. This will further only egg genuine haters and trolls on, who are mainly only in it to elicit an emotional response to start with, and quench any thoughtful criticism that might actually spark some learning. Trolls will starve and go away if you don’t get sucked into that emotional mælstrom that feeds them.

In fact it appears based on my meager experience in public works that, however inconsiderate people are when giving feedback, every so often there’s a point worth considering somewhere, regardless how coarsely it’s put across. It may be that the feedback itself is terribly helpful, but the process of reflecting on it almost always is, provided it’s done with honesty and presence of mind. It’s up to a professional to make like an oyster, take that grain of sand and build a pearl of wisdom around it.

And don’t get me wrong, I get a lot of feedback in my line of work, and sometimes it is harsh, straightforward, and even downright rude. I’m invested in my work, I care for it, and derive pride in doing a good job, so of course it stings occasionally. However, you also learn to deal with it, or you’ll get out of that business. To be constructive, let me finish off with my three-point program on how to deal with criticism or feedback in general:

Number one: distance yourself emotionally from the feedback. Rarely anything good came from responding to feedback angry or bewildered. Take time to settle down before you go any further.

Number two: assess the feedback. Don’t let the feedback get under your skin, but take it seriously. Once you’ve settled down, take a moment to see what the person who is giving you feedback is actually saying or trying to say.  Reflect on the feedback from different perspectives; try to put yourself in their shoes, and look at it as an outsider. See if it makes sense in the first place, if there indeed is a problem, and then determine what are the corrective actions as proposed by the feedback, and/or other information available to you.

You may ask what the person meant if they seem to act in good faith but you don’t understand what they’re getting at. You may discuss it with a colleague or a friend to see their perspective. Cluster your feedback in terms of demographics to see are the some groups who are particularly opposed or supportive. If it’s totally irrelevant even after a consideration, leave it aside. If it’s actionable, move ahead. Don’t neglect to look at the overview at this point, as discussed above, consider whether all or only some of your feedback is negative, and if that is the case, whether you really are on the right track.

Number three: put it into action. If you have arrived to the conclusion that there indeed is a problem, and that there are some actionable ways to fix it, determine what ways suit your resources and goals. Alter what plans you have, or make new ones. Act on them and follow up.

Now let’s go on and build those pearls of wisdom from the grains that are thrown our way!

Päivystävän dosentin poydältä: tutkimuksen ja tutkijan yhteiskunnallinen vaikuttavuus – mitä se tarkoittaa?

Alun perin sain kutsun kirjoittamaan nuoren tai nuorehkon tutkijan näkökulmapuheenvuoron VNK:n blogiin tutkimuksen ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta liittyen tutkimuslaitosuudistukseen ja tutkijoiden kannusteisiin, viitaten Professori Karvosen aiempaan puheenvuoroon tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Kirjoituksessaan Prof. Karvonen, kuten myös esimerkiksi Bruce Charlton  ja Susanne Björkholm  ovat tahoillaan huomioineet tieteellisen julkaisutoiminnan kannusteista aiheutuvat ongelmat, joista olen pääosin samaa mieltä. Kirjoituksen ponsi on hyvin lyhyesti, että muun muassa tunnistettujen julkaisutoiminnan ongelmien valossa, tutkijoiden ns. yhteiskunnallista vaikuttamista pitäisi painottaa tutkijoiden kannusteissa huomattavasti nykyistä enemmän.

Samaa keskustelua on käyty jotakuinkin muutaman vuoden takaisesta yliopistolain uudistuksesta lähtien, ja sittemmin tutkimuslaitosuudistuksen tiimoilta, ja strategisen tutkimuksen ohjelmien perustamisen ympärillä, kulloinkin hieman eri äänenpainoilla, ja nyttemmin siihen on tullut uusia juonteita, kun politiikan kentällä on ilmaistu pettymystä tutkimuksen hyödynnettävyyteen päätöksenteossa.

Vaikka lähtölaukaus kirjoitukseen oli tietyllä tavalla nykyisen julkaisusysteemin kritiikissä, en lähde perkaamaan tieteellisen julkaisutoiminnan ongelmia tässä kirjoituksessa, koska ne ansaitsevat oman käsittelynsä. Sen sijaan keskityn pohtimaan seuraavaa kolmea kysymystä jotka minulla ovat heränneet tästä keskustelusta. Ensinnä mikä on yliopiston ja siellä tehtävän tutkimuksen tehtävä, toiseksi miksi tutkimustuloksia ei nykyisellään hyödynnetä yhteiskunnassa, ja kolmanneksi mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen oikein tarkoittaa?

Mikä on yliopiston tehtävä?

Yliopiston tehtävästä on viime vuosina käyty keskustelua eri yhteyksissä. Vanhastaan on mielletty että yliopiston perustehtävät ovat tuottaa tutkimustietoa ja siihen perustuvaa opetusta. Näitä kutsutaan Humboldtilaisiksi tehtäviksi. Nimi tulee Wilhelm von Humboldtin valistusaikaisesta ideaalista tutkimuksen ja opetuksen symbioosista.  2000-luvulla on keskusteltu sitten enemmän myös ns. kolmannesta tehtävästä, eli yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta laajassa mielessä, josta enemmän alla.

Tästä voi mieltää, että tutkimuksen tekeminen, uuden tiedon tuottaminen, ja julkaisutoiminta on se perimmäinen tehtävä, johon kaikki muu pohjaa. Jos uutta tietoa ei tuoteta, opetus on kärjistäen tekstikirjojen tankkausta. Tutkimuksen tekeminen ja siitä syntyvä asiantuntemus antaa pohjaa viedä opiskelijat pintaa syvemmälle ja antaa kokemuksesta ja näkemyksestä kumpuavaa lisäarvoa opetukseen, jota tänä verkkokurssien aikakautena tarvitaan. Lisäksi tämä sama asiantuntemus antaa tutkijalle pohjaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ellei tutkijalla ole tutkimukseen perustuvaa erityisasintuntemusta, hän on yhteiskunnallisena toimijana tavallisen sivistynyt maallikko.

Miksi julkaisutoiminta sitten on tärkeää? Voidaan ajatella että jos tutkimus ja sen tulokset ovat yksittäisen tutkija pään sisällä, ne eivät ole olemassa muulle maailmalle varsinkaan pitkässä juoksussa. Tiedon siirtäminen puhumalla ei skaalaudu hyvin verrattuna kirjalliseen siirtämiseen, ja tutkimuksen arviointi vaatii huolellista perehtymistä tavalla joka ei ole mahdollista puhuttaessa. Eli tutkimus ja sen tulokset eivät ole suurelle osalle mahdollisesta yleisöstä tarpeeksi helposti saatavilla ja arvioitavissa, eli niitä ei olemassa, ilman julkaisuja.

Mitä tulee julkaisutoiminnan kieleen, sikäli kun uuden tiedon tuottaminen on tärkeä päämäärä, kansainvälinen julkaisutoiminta on elimellinen osa sitä. Erityisesti luonnontieteessä, mutta yhtälailla käyttäymistieteessä ja laajasti yhteiskuntatieteessä tavoitteena on löytää tietynlaisia säännönmukaisuuksia maailmasta, joita abstrahoidaan teoriaksi ja joiden pitävyyttä arvioidaan. Sikäli kuin näiden säännönmukaisuuksien löytäminen ja teorian kehitys on mahdollista, tiedon kumuloitumisen ja laadunvarmistuksen kannalta on tärkeää että tietoa arvioidaan laajasti tieteen kentällä. Jos kansainvälistä julkaisutoimintaa ei tehdä ja seurata, riskinä on, että ensinnäkin laajasti ottaen alan keskeiset kehitysaskeleet jäävät huomioimatta tutkimuksessa, ja toiseksi kielialueiden välillä aletaan tehdä tarpeettoman paljon päällekkäistä työtä. Edelleen kärjistäen, yhteiskunnan kannalta ei ole hyödyllistä keksiä pyörää uudestaan esimerkiksi suomeksi, ruotsiksi tai tanskaksi, jos sen sijaan voi nojautua siihen mitä muualla on jo tehty ja viedä tätä tietoa edelleen pidemmälle ja uusiin sovelluksiin.

Toiseksi ilman kansainvälisiä julkaisuja myös tutkimuksen yleisö jää verrattain pieneksi. Aikaisemmin on argumentoitu että tieteellinen julkaisutoiminta on kirjoittelua kapean alan asiantuntijoiden joukon kesken; jos sitä ei tehdä kansainvälisellä areenalla, kansallinen yleisö vasta kapea onkin. Kaiken kaikkiaan minä olen valmis puolustamaan vahvoja kansainvälisen julkaisun kannusteita osana yliopistojen mittausjärjestelmää.

Toinen näkökulma on, että onko jotain mitä yliopistot tekevät, mitä kukaan muu ei tee? Väitän, että yliopistot keskimäärin ovat tutkimus-intensiivisten (suurien) yritysten ohella ainoita instituutioita jotka tekevät perustutkimusta, ja ainoita instituutioita joilla on kannusteet julkaista tuloksensa ja tuottaa ‘tiedettä kaikille’. Erityisesti yhteiskuntatieteen alueella ja osittain luonnontieteessäkin tilanne on sellainen, että jos tietoa ei tuoteta ja teoriaa kehitetä yliopistossa, sitä ei luultavasti tehdä missään muuallakaan.

Yksilötasolla tutkijat ovat alansa erikoistuneita ammattilaisia ja yliopisto laitoksena on suunnattu tiedon tuotantoon, sekä opetukseen. Tutkijakoulutus tähtää nimenomaan alalla tarpeellisten taitojen ja alan yleisten standardien oppimiseen jatko-opintojen ja väitöskirjatyön kautta. Väitöskirja itsessään, olen kuullut sanottavan, on eräänlainen tutkimuksen ajokortti, eikä sen ole tarkoitus olla viimeinen teos joka tutkijalta syntyy. Tämä ei tarkoita, etteikö muitakin kommunikaation taitoja ja muotoja voisi tai kannattaisi opetella, mutta yhtä kaikki yliopistot ovat organisaationa ja henkilöstön osalta suurelta osin tiedon tuotantoon suuntautuneita.

Väitänkin, että ensinnäkin tutkimus ja siihen liittyvä kansainvälinen julkaisutoiminta on edellä mainituista syistä yliopiston ydintehtävä, joka tuottaa eniten lisäarvoa yhteiskuntaan suoraan ja  välillisesti yliopiston muiden tehtävien kautta. Toiseksi väitän, että tutkija on tehokkaimmillaan tuottamassa lisäarvoa tehdessään tutkimusta. Parempaa mittaria odotellessa tämän lisäarvon surrogaattina voidaan käyttää julkaisutoimintaa; yksinkertaisuudestaan ja puutteistaan huolimatta parempaakaan mittaria tiedeyhteisön uutena ja merkittävänä pitämien löydösten tuottamiselle kuin julkaisujen määrä, on vaikea keksiä.

Miksi elinkeinoelämässä ja yhteiskunnassa ei käytetä tutkimustuloksia?

Toinen kysymätön kysymys on, että miksi yhteiskunnassa ei sitten käytetä tutkimuksesta syntyvää tietoa? Ennen kuin siihen on jonkinlainen vastaus, on pelättävissä että vaikuttamisen toimet eivät kohdistu tehokkaasti. Otan tässä vapauden spekuloida syistä perustuen omaan kokemukseeni vuorovaikutuksesta tutkijana ja työskennellessäni asiantuntijapalveluissa, sekä keskusteluihin tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan parissa työskentelevien kollegoiden ja ystävien kanssa. Eri arvioinneissa ja tutkimuksissa on kosketeltu tutkimuksen relevanssia yritysten tutkimusohjelmaan, IP-kysymyksiä ja osaamisen suojelua yhteistyössä ja muita ns. institutionaalisia kysymyksiä. Yhteenvetona voidaan sanoa että tutkimuksen hyödyntäminen ja ns. teknologian siirto ylipäätään on varsin haastavaa. Seuraavassa käsittelen paria uutta näkökulmaa enemmän yksilöiden näkökulmasta.

Ehkäpä maallisin keskeinen kompastuskivi on, että tutkimus ei yksinkertaisesti ole monenkaan ammattilaisen kartalla tietolähteenä. Työskennellessäni asiantuntijana harvoin kenellekään kollegoista tuli edes mieleen etsiä relevanttia tutkimustietoa. Tähän voi etsiä syitä esimerkiksi akateemisen kirjoitustyylin läpitunkemattomuudesta, tutkimuksen sirpaloitumisesta (mikro-erikoistumisesta) ja siitä johtuvasta hankaluudesta löytää relevanttia tietopohjaa. Teollisuudesta kuuluukin viestiä, että tutkimustulokset ovat kaikkineen liian hankalasti käytettäviä. Hankala tarkoittaa osaltaa saatavuutta ja julkaisujen luettavuutta, mutta myös tutkimuksen tuloksien hyödynnettävyyttä joihinkin käytännön ongelmiin. Ongelmien koko, analyysitaso ja -yksikkö eivät kohtaa ja yleistettyjen tulosten soveltaminen vaatii merkittävää lisätyötä.  

Tähän liittyvä konkreettinen käytännöllinen este on tutkimustulosten saatavuus yliopiston ulkopuolella. Google Scholar on tehny ihmeitä tutkimuksen haettavuudelle, mutta kiinnostavien artikkeleiden saatavuus on usein hyvin heikkoa yliopiston muurien ulkopuolella ja yksittäisten artikkeleiden hinnat pyörivät USD 30-50 haarukassa. Usein artikkelia kirjoittaessa, ongelmaa ratkaistaessa tai selvitystä kirjoittaessa joutuu kahlaamaan joitain kymmeniä ellei satakin artikkeleita läpi löytääkseen relevantin ja riittävän tietopohjan, jolloin budjettia palaa kohtuullisen reilusti ellei institutionaalista lisenssiä tieteellisten kustantajien tietokantoihin löydy.

Näitä sinällään tärkeitä ongelmia keskeisempi vaikkakin arkisempi este vaikuttaa olevan, että opiskelijat ja valmistuneet ammattilaiset ovat tottuneet luottamaan ns. hyviin käytäntöihin, omaan järkeen, ja helposti saatavilla oleviin lähteisiin kuten teksti- tai oppikirjoihin, käsikirjoihin, ja erilaisiin raportteihin. Tiedon kriittinen tarkastelu ja varmistelu ei pääsääntöisesti kuulu elimellisellä tavalla prosessiin. Lisäksi minulla on anekdootteihin perustuva tuntuma, että tutkimustuloksia pidetään yhtäaikaa ihmeellisinä ja kaukaisina viisaudenkappaleina joita ns. maallikko, ei-tutkija, ei edes uskalla lähestyä, mutta samalla, jos tulokset eivät ole oman arkitiedon ja näkemyksen kanssa yhteensopivia, jokseenkin epäilyttävänä. Niinpä tutkimuksen maine relevanttina ja tärkeänä tietolähteenä, tai ainakaan tietolähteenä joka jotenkin kuuluisi monenkaan henkilön kokemusmaailmaan, ei ole korkea. Väitän, että yksi juurisyy on kuitenkin se että korkeimmassa opetuksessa, jatko- eli tohtoriopintojen ulkopuolella, ei riittävästi opeteta tutkimuslukutaitoa ja ymmärrystä tiedon luonteesta. Käytännössä opiskelijat pystyvät varsin pienellä harjoittelulla etsimään tutkimusta ja muuta tietoa, arvioimaan lähteitä kriittisesti ja hyödyntämään sitä kun heitä ohjataan siihen opintojen aikana.

Viimeisenä näkökohtana on myös voidaan ajatella myös toimintatapojen ja tahdin eroa. Asiantuntijapalveluita tarjotessa opin keskeisen näkökulmaeron käytännön tiedontarpeen ja tieteellisen intressin välillä. Nimittäin käytännön ongelmien ratkaisussa haetaan ns. ‘riittävän hyvää’ ja perusteltua ratkaisua johonkin tiettyyn paikalliseen ongelmaan, teknisin termein lokaalia optimiratkaisua, siinä missä tutkimuksessa pyritään kärjistäen löytämään paras löydettävissä oleva ja yleinen ratkaisu kaikkiin saman luokan ongelmiin, eli teknisesti ilmaistuna globaali optimi. Kunnianhimoiset tutkijat ovat tottuneet ajattelemaan, että hankkeissa tehdään kaikki alan parhaan standardin mukaan, niin hyvin kuin ikinä mahdollista, ja sen jälkeen mielellään uudestaan paremmin. Käytännön tiedon hyödyntäjälle riittää noin 80% suoritus, johon pystytään terävällä työskentelyllä noin 20% resurssienkäytöllä.

Toinen näkökulma on, että yritysmaailmassa ollaan ns. rahan tekemisen bisneksessä, siinä missä tutkimuslaitokset ovat tiedon tuottamisen bisneksessä. Tämä tarkoittaa että liiketoimintaa sijoitetaan rahaa, tavoitteena että raha monistuu. Tutkimuksen tavoitteena on sen sijaan tuottaa tietoa, ja siihen sijoitetaan rahaa, jotta siitä saadaan tuloksia. Näistä tuloksista on usein vielä matkaa siihen että ne voidaan voidaan kaupallistaa tai soveltaa käytäntöön jollain muulla tavalla.

Tästä orientaatioiden erosta seuraa myös tiedontuotannon ajoituksen ongelma, sillä jos jotain aiheesta todella halutaan uutta tutkimustietoa jolla on keskeinen kontribuutio tieteen puolella, vastausaika liikkuu haarukassa 2-3 vuotta ja enemmänkin, siinä missä käytännön tarve on enemmänkin kuukausien tai jopa viikkojen syklissä. Mukaillen erään Tekesin vanhemman neuvonantajan haastattelussa käyttämää vertausta: akateemisen tutkimuksen tekeminen on enemmän kuin kymppitonnin tai maratonin juoksua, siinä missä (soveltava kaupallinen) tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta, (sekä selvitykset) ovat lyhyen ja keskimatkojen juoksua – periaatteessa lajit ovat hyvin samankaltaisia, mutta niitä harjoitellaan hyvin eri tavalla ja vaikka on mahdollista vaihtaa lajia sprintteristä maratoonariksi, se vaatii paljon työtä.

Erotuksena yksityisestä sektorista julkisorganisaatioissa raha tulee mukaan budjetin niukkuutena, mutta lopputulos on jotakuinkin sama. Myös ajoitus on yhtälailla tärkeää, ja ajoituksen sanelevat poliittisen päätöksenteon syklit, kuten istuntokaudet ja vaalit. Lisäksi kun mukana on poliittista päätöksentekoa, päättäjät näkevät roolinsa usein roolinsa tavoitteiden määrittelijöinä, ja asiantuntijoiden roolin keinojen arvioijina. Tässä asetelmassa tutkijan ja tutkimuksen rooli on saman tyyppinen kuin yritysmaailmassa; tietoa tarvitaan jotta määrättyihin tavoitteisiin päästään asetetuissa raameissa.

Mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa?

Tätä taustaa vastaan käyn sitten käsittelemään kolmatta kysymystä, eli mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen oikein tarkoittaa? Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta käytävässä keskustelussa ei ole erityisen tarkasti määritelty mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen itse asiassa tarkoittaa kussakin yhteydessä. Se voi olla esimerkiksi jotakin seuraavista tai näiden yhdistelmä: haastatteluissa esiintymistä, mielipidekirjoituksia, yleistajuisten julkaisujen kirjoittamista, komiteatyötä, suoraa vaikuttamista poliitikkoihin tai tutkimuksen soveltamista ja siitä syntyvän tiedon siirtoa.  

Toisaalla yliopiston niin sanottua kolmatta tehtävää, eli yhteiskunnallista osallistumista ja vaikuttamista laajassa mielessä, on muotoiltu seuraavasti. Seuraavassa taulukossa kolmas tehtävä on jaettu kirjallisuuden mukaan kolmeen ulottuvuuteen, tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatiotoimintaan (TKI), jatkokoulutukseen, sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Kuhunkin luokkaan luettavissa olevia toimia on poimittu kirjoittajan toimesta Tanskan teknillisestä yliopistosta (DTU) ja Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta (LTY).

Taulukko 1: Kolmannen tehtävän ulottuvuuksia. Esimerkit on poimittu DTU:sta ja LTY:sta (Piirainen et al. 2015, alunperin Molas-Gallart et al. 2002; Laredo 2007; E3M 2012 kirjoittajan kääntämänä)

Luokka	Esimerkkejä toimenpiteistä
TKI, teknologian siirto	Aineettomien oikeuksien rekisteröinti, lisensointi ja siirto Asiantuntijoiden koulutus ja valmennus Neuvonanto ja konsultointi Palvelu- ja sopimustutkimus Yhteishankkeet teollisuuden ja julkisyhteisöjen kanssa Yrittäjyyden ja tutkimuksen kaupallistamisen tuki Kumppaneiden ja asiantuntijoiden hakupalvelu Konferenssien järjestäminen ja julkaisutoiminta
Jatko- ja aikuiskoulutus, “elinikäinen oppiminen”	Työn ohella tapahtuvat jatko-opinnot, ’Teollisuustohtoriohjelmat’ Koulutus ja valmennus Aikuiskoulutus, muuntokoulutus, MBA-ohjelmat Avoimet ja julkiset opetusmateriaalit Avoin pääsy kirjastoihin, laboratorioihin ja muuhun infrastruktuuriin
Yhteiskunnallinen osallistuminen	Avointen ovien päivät, kampusvierailut, Tutkijoiden yö, Tiedeleirit ja -näyttelyt Yleistajuinen ja muu tiedettä popularisoiva julkaisutoiminta Museot Tiedotus tutkimustuloksista, medianäkyvyys Opiskelijoiden ja henkilökunnan osallistuminen kulttuurielämään Neuvonanto ja konsultointi politiikkatoimien suunnittelussa, komiteatyö

Kuten todettua, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhuttaessa ei aina ole täysin selvää mitä osaa tästä vaikuttamisen kirjosta tarkoitetaan. Onkin mielekästä kysyä mitä yhteiskunnallisella vaikuttamisella halutaan saada aikaan, mitä vaikutuksia siltä odotetaan ja miten sitä pitäisi mitata. Ensimmäisenä tulee mielee kolme mahdollista tavoitetta, jotka eivät ole ainoita mahdollisia eivätkä toisensa poissulkevia muuten kuin tietysti tutkijoiden ajankäytön puolesta. Nämä ovat liike-elämän osaamisen kehittäminen ja siten talouden avustaminen, kansalaisten osaamisen ja sivistyksen kehittäminen ja yleinen yhteiskunnallinen osallistuminen. Alla keskustelen näistä ulottuvuuksista erikseen ja yhdessä.

Jos tavoite on liike-elämän osaamisen kehittäminen, yllä TKI-ulottuvuuden ja jatkokoulutuksen alla luetellut toimet osuvat tavoitteeseen. Itse asiassa etenkin teknillisissä yliopistoissa tehdään nyt jo merkittäviä määriä yhteishankkeita eri organisaatioiden kanssa ja tilaustutkimusta yrityksiin. Tutkimuksen kaupallistamisen ja yrittäjyyden tukeminen on toinen toimi jota esim. Tekesin tuella on pilotoitu useissa suomalaisissa yliopistoissa. Esimerkkinä Jyväskylän yliopistossa toteutettu Ihmiskeskeisten ratkaisujen ja palveluiden kaupallistaminen -hanke. Myös jatkokoulutus osaltaan tukee tätä tavoitetta, koska se mahdollistaa yrityksen ja työnkeijöiden olemassa olevan tietopohjan laajentamisen ja päivittämisen. Mittareina voitaisiin pitää esimerkiksi projektien määrää, uusien teknologioiden, tuotteiden ja palveluiden määrää, uusien yritysten määrää, lisenssisopimusten määrää, koulutukseen osallistuneiden määrää ja urakehitystä yms.

Jos tavoite on tukea yhteiskunnan ja erityisesti sen jäsenten osaamisen kehittymistä elinikäisen oppimisen kautta, erilaiset muunto-, jatko-, ja täydennyskoulutukset ovat keskeisiä vaikuttamisen keinoja. Näistä ehkä tunnetuin tutkintoon johtava on MBA-koulutus (Master of Business Administration), joka on pääosin osapuilleen maisteritasoinen kaksivuotinen kaupallinen täydennyskoulutus päällikkö- ja johtaja-asemassa toimiville tai siihen pyrkiville. Vastaavia, mutta vähemmän käsitteeksi muodostuneita täydennyskoulutusohjelmia on pilvin pimein, usein tähdäten nopeatahtiseen maisteri-tason tutkinnon opiskeluun opintovapaalla, työttömyyden aikana tai työn ohella hakijoille joilla on aiempi alempi korkeakoulu- tai maisteritutkinto. Esimerkkinä LTY:n Digi-muunto-ohjelmat, jotka lanseerattiin 2000-luvun alussa, sisältönä tietotekniikkaa, tietojärjestelmiä ja tietojohtamista täydennys- ja muuntokoulutuksena IT-alalle ja sitä sivuaviin asiantuntija- ja johtotehtäviin.

Lisäksi yliopistojen koulutuskeskukset tarjoavat pienempiä, esim. projektinhallinnan, johtamisen tai teknisten erityiskysymysten täydennyskoulutuspaketteja.  Erityisesti TKI-intensiivisissä yrityksissä myös mahdollisuus työn ohella tehtäviin jatko-opintoihin on arvokas mahdollisuus kytkeytyä tiedon eturintamaan ja tuottaa samalla uusia tieteellisiä löydöksiä sekä kaupallista hyötyä. Lisäksi myös avoimet luennot, opetusmateriaalit ja pääsy yliopiston tutkimusinfrastruktuuriin kuten kirjastoon ja laboratorioihin tarjoaa mahdollisuuden oppia ja kehittää osaamista.

Uusin tulokas kentällä ovat sitten tietenkin erilaiset avoimet verkkokurssit joilla kukin voi enemmän ja vähemmän omaan tahtiin täydentää osaamistaan, ja onpa niistä paketoitu myös MBA-tutkintoja. Pisimmälle tämän on vienyt Laurie Pickard, joka tuli sosiaalisessa mediassa kuuluisaksi hankkeestaan suorittaa MBA-tutkinto verkkokursseilla, paketoimalla No-Pay MBA-tutkinnon (Maksuton MBA). Näitä puolestaan voisi mitata esimerkiksi opiskelijoiden sisäänotolla, valmistuneiden tiedollisilla ja taidollisilla valmiuksilla, työllistymisellä ja urakehityksellä.

Jos tavoite on yhteiskunnallinen osallistuminen yleisesti ja tieteen popularisointi erityisesti, silloin erilaiset yleistajuiset julkaisut ja tapahtumat joissa tutkimusta avataan yleisölle ovat keskeisiä toimia. Jos tavoitteena on vaikuttaa tutkimuksen pohjalta, niin neuvonanto ja konsultointi lienevät tehokkaita keinoja. Uudempana tulokkaana sosiaalinen media on muodostanut suodattamattoman kanavan muiden kansalaisten ohella myös tutkijoille kommunikoida suuren yleisön kanssa. Tästä keskustelusta voi parhaimmillaan saada käyttökelpoista palautetta ja arvokkaita ideoita (esim. Kleinman 1998) vaikka poliittisia intohimoja kirvoittavia aiheita tutkivilla on myös epäilemättä toisenlaisia kokemuksia aina henkilökohtaisiin uhkauksiin asti. Lisäksi tähän luokkaan voisi vielä lisätä avoimen (Open Access) julkaisutoiminnan ja olemassa olevan tutkimuksen työpaperiversioiden ja vedoksien saattamisen yleisesti saataville. Näitä voitaisiin mitata julkaisujen, hankkeiden ja lukijoiden määrällä. Tapahtumien osalta myös määrällä, kävijämäärällä ja tiedon kasvulla.

Tämä viimeisen ulottuvuuden sisällä on kuitenkin kaksi riskiä, jotka voivat kääntää toimet varsinaista tarkoitusta vastaan. Yleisen medianäkyvyyden riskinä on, että viesti vääristyy jossain tutkijan ja vastaanottajan välissä sillä tavalla, että itse asiassa ymmärrys tieteestä ja maailman tilasta ei kasva. Esimerkiksi Susanne Björkholm ja kirjoittaja ovat kiinnittäneet huomiota siihen miten tutkimustulosten lehdistötiedotteissa usein markkinoidaan tuloksia varsin voimakkaasti, ja miten ne vielä helposti kirjoitetaan lehteen entistä myyvemmin ja yksinkertaistaen, niin että lukijalle syntyy kovin toinen käsitys tutkimuksen tuloksista ja niiden merkityksestä kuin itse asiassa onkaan. Tämä ei tarkoita, etteikö mediassa näkyminen ja tieteen popularisointi olisi tärkeää, vaan että tutkijan on oltava varsin tarkka miten viesti kullekin vastaanottajalle räätälöidään, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin. Kuten yo. lainatussa blogissa kirjoitin, väärä tai väärin ymmärretty viesti tutkimuksen tuloksista ei ole palvelus kenellekään.

Toinen riski liittyy yllä mainittuun yleiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Yhteiskunnallisen osallistumisen ja vaikuttamisen lukeminen yliopiston tehtäviin erityisesti, sikäli kuin se tarkoittaa politiikkaan osallistumista muuten kuin kutsuttuna asiantuntijana, on minusta ylipäätään ongelmallista. Lähtökohtaisesti poliittinen toiminta ja aktivismi ovat kansalaisvapauden piiriin kuuluvia asioita ja vapaan demokratian kulmakiviä, ja siksi ensinnäkin toiminnan pitäisi jollain tasolla kuulua jokaisen kansalaisen repertuaariin ja toiseksi koska kyse on yksilön arvoista sekä mielipiteen ja ilmaisun vapaudesta, pidän työnantajan sekaantumista näihin ongelmallisena.

Kaiketi tärkeimmät ajurit ja oletukset ajatuksessa, että yhteiskunnallista vaikuttamista osallistumisena kulttuurielämään ja politiikkaan pitäisi kannustaa ovat ilman muuta että sitä ei tehdä tarpeeksi, ja että tutkija työnsä informoimana voi tuottaa lisäarvoa tarjoamalla mielipiteensä eri kysymyksiin.Tässä väitteessä on varmasti perää, mutta tutkimuksen kannalta osallistumisen suoria ja merkittäviä riskejä ovat tieteen ja tutkimuksen tulosten tarpeeton politisoituminen ja roolien sekoittuminen. Tutkijan ja poliitikon tai aktivistin roolien yhdistämisen ensimmäinen riski on, että politiikka alkaa ohjaamaan tutkimusaiheen valinnan ohella myös aineiston hankintaa ja tulkintaa. Tienteenfilosofiassa on pitkään oltu yhtä mieltä, että tutkijan henkilökohtainen intressi ja omat arvotukset, myös poliittiset mielipiteet, ohjaavat tutkimusaiheiden valintaa ja näkökulmia. Tämän ei tarvitse itsessään olla ongelma, niin pitkään kuin arvot eivät ala ohjata millaisia tuloksia saadaan. Nimittäin samoin kuin tulosten raportoinnissa, ei ole palvelus kenellekään jos tutkijat tuottavat virheellistä kuvaa maailmasta, varsinkin jos tätä tietoa yritetään käyttää käytännön ongelmien ratkaisuun.

Riskinä vaikuttamisessa on myös oman ja muiden asiantuntijuuden rajan hämärtyminen etenkin kuulijoiden puolella. Huippuasiantuntija on huippuasiantuntija omalla alallaan, ja sen ulkopuolella tavallisen sivistynyt kansalainen. Tähän liittyvä riski on erityisesti viestin vastaanottajan puolella sekoittaa tutkimustulokset ja poliittiset mielipiteet viestinnässä. Riski on erityisen suuri jos tutkija ei muista itse tehdä selvää eroa koska hän esiintyy tutkijana ja koska yksityishenkilönä. Esimerkiksi DTU:lla on ohjeet  julkisesta esiintymisestä missä kehotetaan hyvin selkeästi vetämään raja milloin tutkija puhuu yliopistonsa edustajana ja erityisasiantuntijan ominaisuudessa suoraan omaan empiiriseen tutkimukseen perustuen, ja milloin muussa ominaisuudessa kuten yksityishenkilönä yleistiedon valossa, aktivistina tai poliitikkona. Tarkoitus ei tietenkään ole laittaa kapulaa kenenkään tutkijan suuhun yhteiskunnallisen osallistumisen suhteen, mutta yliopiston ja itse kunkin tutkijan uskottavuuden maineen kannalta on olennaista tunnistaa asiantuntemuksen rajat ja myös olla avoin niistä. Kuten edellä todettiin, väärän käsityksen antaminen ei ole palvelus kenellekään.

Yleisesti väitän, että suurin yhteiskunnallinen vaikutus ja lisäarvo saadaan kohdennetulla tutkimukseen perustuvalla kumppanitoiminnalla. Suurin lisäarvo syntyy kun tutkija käyttää tutkimuksessa syntynyttä tietoa omalla asiantuntemusalueellaan yhteistyössä tiedon hyödyntäjien kanssa, ovat nämä sitten yrityksiä, julkisen hallinnon instituutioita tai kansalaisjärjestöjä. Mitä tulee yllä keskusteltuihin syihin miksi tutkimusta ei hyödynnetä, varmin ja ehkäpä tylsin tapa puuttua asiaan tulevien ammattilaisten kohdalla on opetuksen kehittäminen. Nykyisten ammattilaisten kohdalla kohdennettu viestintä ja kumppanitoiminta lienevät varmimpia tapoja tuoda tutkimustietoa yhteiskuntaan. Medianäkyvyys ja yleinen tieteen ymmärrys legitimoivat yliopistolaitosta, mutta samalla helposti hukkuvat yleiseen mediakohinaan. Varmin tapa saada merkityksellistä näkyvyyttä on lisäksi tuottaa merkittäviä tutkimustuloksia.

Yhteenveto ja keskustelu

Tässä kirjoituksessa olen pohtinut kolmea kysymystä: mikä on yliopiston ja tutkimuksen tehtävä, mikä mahdollisesti on ongelma tutkimustulosten käytössä, ja mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa käytännössä.

Pääväite kirjoituksessa on että tutkimus ja tiedon tuotanto ovat yliopiston ydintehtäviä, joiden varaan opetus ja muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen rakentuvat. Lähtökohtana kirjoituksessani on Habermasilaisittain ajatus, että tutkimuksen tarkoitus on olla rehellinen ja vilpitön yritys tuottaa mahdollisimman harhatonta tietoa maailman tilasta niin hyvin kuin se inhimillisesti on mahdollista. Toinen tähän liittyvä oletus on, että erotuksena tutkimuksesta, politiikka on arvovalintojen tekemistä jota ohjaa itse kunkin toimijan henkilökohtainen moraali ja mahdollisesti tieto, siinä tutkimuksen tekeminen keskittyy harhattoman ja arvovapaan tiedon tuottamiseen niin hyvin kuin se on mahdollista. Politiikan sekä arvojen suhde tutkimukseen on, että ne ohjaavat aiheiden valintaa, mutta eivät aineiston hankintaa ja tulkintaa tai raportointia.  Lisäksi rajoituksena käsittelyyn on mainittava, että tässä keskustelussa ei ole erikseen huomioitu eri tutkimusalojen erityispiirteitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan. Tämä päätös on osaksi tarkoituksellinen siltä osin, että tarkoitus oli keskittyä eri vaikuttamisen muotoihin ja niistä keskustelemiseen, ja osaksi kirjoituksen pituuden sanelema.

Mitä tulee syihin miksi tutkimusta ei käytetä, anekdotaalinen todistusaineistoni viittaa siihen, että tutkimusjulkaisujen saatavuus on huono, samoin kuin tottumus tutkimustiedon käyttöön. Lisäksi tiedontuotannon ajoituksessa on omat haasteensa jos jotain ajankohtaista ongelmaa aletaan yrittää ratkaista tutkimukseen perustuen aloittamalla uusi hanke.

Tapoja parantaa tutkimuksen vaikuttavuutta on useita, kuten asiaa käsittelevässä kappaleessa keskusteltiin. Niin sanotusti paras tapa riippuu niistä päämääristä joihin vaikuttamisella pyritään. Minun näkemykseni, eli mielipiteeni, on että eniten yhteiskunnallista hyötyä ja lisäarvoa syntyy, kun vaikuttaminen sidotaan tiedon tuotantoon, esimerkiksi soveltavan palvelututkimuksen ja yhteishankkeiden muodossa, neuvonannon ja konsulttitoiminnan kautta, sekä jatko- ja täydennyskoulutusta järjestämällä. Nämä vuorovaikutuksen muodot mahdollistavat parhaimmillaan paitsi lisäarvon tuottamisen tutkimuksen soveltamisen ja hyödyntämisen kautta, tiedon ja tulosten arvioinnin ‘luonnollisessa ympäristössä’ sekä uuden tiedon tuottamisen ja vähintään paremman ymmärryksen ympäröivästä todellisuudesta joka antaa uutta perspektiiviä tutkimuksen tekemiseen. Siinä missä mallin vahvuus on syvällinen vuorovaikutus ja mahdollisuus tuottaa lisäarvoa kaikille osapuolille, rajoitus on suhteellisen rajattu yleisö. Siksi tutkimustulosten yleistajuisella kommunikoinnilla ja muulla vuorovaikutuksella on oma paikkansa.

Kysymys siitä miten näitä eri tapoja pitäisi kannusteissa painottaa on poliittinen kysymys ja minulla ei ole siihen aineistovetoista esitystä, koska vastaus riippuu siitä mitä päämääriä pidetään olennaisena. Kannustimista kuitenkin sen verran, että TKI-toimintaan on jo olemassa erinomaisen hyvä kannustimet erilaisten rahoitusinstrumenttien muodossa. Lisäksi tutkimuksen kaupallistaminen on onnistuessaan oma palkintonsa. Mitä muihin ulottuvuuksiin tulee, paljon yllä kuvattua vaikuttamista tehdään ja enemmän olisi tehtävissä nykyisillä resursseilla ilman eri kannusteita.

Otin myös pintapuolisesti kantaa joihinkin mittareihin, tiedostaen että tämä käsittely on keskustelunavaus. Mittaamista usein kritisoidaan, mutta mittareiden asettamisella on myös hyviä puolia. Ensinnäkin mittarit tekevät läpinäkyväksi mitä organisaatiossa on tarkoitus tehdä ja jos ne asetetaan päämääriä ja yleistavoitteita tukevaksi, ne ohjaavat toimintaa ikään kuin huomaamatta kohti päämääriä. Toisekseen mittarit tuovat tavoitteiden lisäksi myös läpinäkyvyyttä urakiertoon ja vähentävät toimistopolitikoinnin kannusteita.

Lähdeviitteet

• E3M. (2012). Green Paper: Fostering and Measuring “Third Mission” in Higher Education Institutions.
• Kleinman, D. L. (1998). Beyond the Science Wars: Contemplating the Democratization of Science. Politics and the Life Sciences, 17(2), 133–145.
• Laredo, P. (2007). Revisiting the Third Mission of Universities: Toward a Renewed Categorization of University Activities? Higher Education Policy, 20(4), 441–456. doi:10.1057/palgrave.hep.8300169
• Molas-Gallart, J., Salter, A., Patel, P., Scott, A., & Duran, X. (2002). Measuring Third Stream Activities: Final Report to the Russel Group of Universities.
• Piirainen, K. A., Andersen, P. D., & Andersen, A. D. (2015). Foresight and the third mission of universities: The case for innovation system foresight. Foresight. Hyväksytty julkaistavaksi, käsikirjoitus saatavissa kirjoittajilta

 

Kalle A. Piirainen

Artikkeli on kirjoittajan henkilökohtainen mielipidekirjoitus, eikä edusta hänen nykyisten tai entisten työnantajiensa kantoja.

Kirjoittaja on Innovaatio- ja teknologiajohtamisen apulaisprofessori Tanskan teknillisessä yliopistossa (Danmarks Tekniske Universitet), sekä innovaatiojohtamisen dosentti Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa. Hän on väitellyt tekniikan tohtoriksi teknologian johtamisen alalta Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja on työskennellyt tutkijana DTU:ssa sekä vierailevana tutkijana Delftin teknillisessä yliopistossa (Technical University of Delft). Tutkimuksen lisäksi hän on toiminut arvioijana ja neuvonantajana erityisesti tutkimus- ja innovaatiopolitiikan alueella Ramboll Management Consulting Oy:n palveluksessa, asiakkaina mm. Valtioneuvoston kanslia, Euroopan parlamentti, Euroopan komission tutkimuksen ja kehityksen pääosasto, ERA-komitea, Euroopan tiedesäätiö, Suomen Akatemia ja Tekes.

Devalvaatio – Laastaria avomurtumaan?

Suomessa viipyilevän taantuman ja kestävyysvajeen ympärillä käydyn keskustelun liepeillä on virinnyt eräänlainen devalvationistinen liike, jota pisimmälle on vienyt Paavo Väyrynen ehdottaessaan enemmän ja vähemmän suoraan eurosta eroa.  Tässä kirjoituksessa avaan devalvaatiokeskusteluun uuden näkökulman ja keskustelen siitä mitä devalvationistinen talouspolitiikka mahdollisesti tarkoittaa pitkällä aikavälillä. Lopussa kirjoitusta on eräänlainen dystooppinen skenaario kuvaamaan devalvaatio-vetoisen talouspolitiikan vaikutuksia. Ennen kuin mennään asiaan, tämä ei ole mikään ‘vaihtoehtoja ei ole’ (There is no alternative, TINA) -kirjoitus, vaan yritän arvioida devalvaatio-vetoisen talouspolitiikan pitkän aikavälin riskejä.

Devaltionistisessa keskustelussa ponsi on lyhyesti, että ilman yhteisvaluuttaa Suomi voisi vaikuttaa omaan ulkoiseen kilpailukykyynsä valuuttapolitiikalla ja täten parantaa työllisyyttä erityisesti vientialoilla. Euroero- ja devalvaatiokeskustelussa on usein vedottu kahteen puoltavaan seikkaan joista lyhyesti seuraavassa.

Ensimmäinen on Professori Paul Krugmanin voimakas kirjoittelu euroalueen ongelmista jota myös suomalaisessa lehdistössä on lainattu. Krugman on mennyt jopa niin pitkälle että on suoraan sanonut että Kreikan ohella Suomen ei pitäisi olla eurossa. Krugman ei suuremmin avaa tämän argumenttinsa logiikkaa joten sitä on vaikea arvioida. Ponsi on kaiketi se, että kaikki euroalueen taloudet eivät ole samalla tavalla kykeneviä luomaan arvoa ja osa kärsii valuutan suhteellisesta vahvuudesta. Tämänhän ei pitänyt olla yllätys euroon liittyville talouksille, ja Suomelle yhtenä  maailman korkeimmin koulutetuista korkean teknologian mallimaista tämän ei pitäisi paperilla olla mikään ongelma tai ainakin sen pitäisi olla korjattavissa.

Sivumennen sanoen, suomalaisessa keskustelussa Krugmania on lainattu paljon argumentilla ‘devalvaation aika on koska Nobel laureaatti Krugman sanoo niin’, mikä on looginen virhe muotoa ’vetoomus auktoriteettiin’ (appeal to authority). Lisäksi kannattaa huomata, että vaikka tunnen mitä suurinta kunnioitusta Prof. Krugmanin empiiristä työtä kohtaan, kannattaa muistaa että erityisesti The New York Timesin blogin jutut ovat taloustieteellisiin perusteisiin nojaavia poliittisia mielipidekirjoituksia, eivät tutkimusta.

Toinen on argumentti muotoa ’Ruotsi ei liittynyt euroon ja talous kehittyy siellä voimakkaasti’. Sinällään väite on tosi, mutta Ruotsin tähänastinen talouskehitys ei ole yksioikoisesti (viimeaikaisten) devalvaatioiden ansiota. Ruotsin Riksbank on viimeksi devalvoinut 1990 luvulla päästämällä kruunun kellumaan karkeasti samoihin aikoihin kuin Suomessakin on viimeksi devalvoitu. Tämä oli varmasti jonkinlainen piristysruiske talouteen, mutta Ruotsin kruunu on sen jälkeen kellunut varsin vakaana, lukuun ottamatta arvon laskua finassikriisin aikana. On tietysti oma lukunsa onko kruunun kellumisesta johtuva arvon aleneminen devalvaatio vai ei ja paljonko se on vaikuttanut maan talouden menestymiseen finanssikriisin jälkeen. Mahdollisesti tämäkin on ollut piristysruiske, mutta väittäisin että yhtälailla laaja teollisuuspohja on vastuussa hyvästä kehityksestä. Suomen talousdesta on kirjoitettu vastaavasti että itse asiassa Nokian menestys piilotti sen että muut teollisuudenalat ovat kehittyneet suhteessa huonosti kansainväliseen kilpailuun, mikä erottaa Suomea ja Ruotsia valuutan ohella. Joka tapauksessa viimeisen parin vuoden aikana myös Ruotsiin on syntynyt oma devalvationistinen keskustelu, mutta Riksbank ja edellinen hallitus ovat pitäneet tiukkaa linjaa, perusteilla joista tuonnempana enemmän.

Otan vapauden tulkita, että devalvationismin puolittain ääneenlausumaton käyttövoima on, että voimme devalvaatioilla parantaa vientimarkkinoiden kilpailukykyä ja siten parantaa työllisyyttä ja kestävyysvajetta. Tämä on sinällään houkutteleva ajatus etenkin perinteisten teollisuudenalojen edustajille, ja niille jotka muistavat kylmän sodan talouspolitiikkaa. Devalvaatiokolikossa on kuitenkin nurja puolensa, josta keskustelen seuraavaksi. Nimittäin pari asiaa mitkä devalvaatiossa jää näkemättä on inflaatiota kiihdyttävä vaikutus ja kyseenalainen vaikutus pitkän aikavälin kilpailukykyyn.

Esinnäkin inflaatiosta: Avotaloudessa rahan arvon ulkoinen heikentäminen eli devalvaatio vaikuttaa samassa suhteessa tuontiraaka-aineiden ja –hyödykkeiden hintoihin kuin vientihyödykkeiden. Erityisesti Suomen kaltaisessa luonnonvaraköyhässä avotaloudessa ei voitane luottaa siihen että pelkillä kotimaisilla raaka-aineilla ja hyödykkeillä pärjättäisiin. Eli käytännössä kuluttajahinnat nousevat, eläminen kallistuu ja inflaatio kiihtyy jo varsin lyhyellä aikavälillä. Tämä kirpaisee kaikkia, mutta tietysti suhteessa eniten pienituloisia, mikä näkynee leipäjonoissa ja myös aiheuttaa edelleen suurempaa tulonsiirtopainetta. Lisäksi inflaation kiihtyminen aiheuttaa korkojen nousupainetta, sillä korot seurailevat rahan määrää ja siihen liittyviä tuotto-odotuksia. Korkojen nousu rankaisee asunnon ostajia ja pienyrityksiä eniten. Eli varsin lyhyellä aikavälillä on ennakoitivissa että devalvaatio hyödyttää pääasiassa vientiyrityksiä ja välillisesti niiden henkilökuntaa. Aivan erityinen ongelma on ennakoitavissa lyhyellä aikavälillä, jos uusi markka synnytetään ja annetaan devalvoitua, mutta olemassa olevat lainat pysyvät euroissa. Tämä olisi jotakuinkin sama tilanne kuin 1990-luvun pankkikriisin aikaan Suomessa, mistä seuraisi luultavasti hirvittävä ahdinko monein ellei useimpien asunnonostajien ja useiden pienyrittäjien kohdalla.

Toiseksi kilpailukyvystä: Parhaimmillaan devalvaatio on periaatteessa keino ostaa aikaa kilpailukykyään menetteneelle teollisuudelle, niin että voidaan investoida tulevaisuuteen. Vaikuttaa kuitenkin historian valossa naiivilta ajatella, että devalvaation kilpailukykyhyöty ja sen toivottavasti tuomat voitot välittömästi ja täysmääräisenä investoitaisiin ja realisoituisi pitkän aikavälin kilpailukyvyn kehittämiseen ja näin saataisiin kiinni alan parhaiden tuottavuutta pitkällä aikavälillä. Käytännössä markka-ajan metsäteollisuuden esimerkin valossa vaikuttaa enemmänkin siltä, että devalvaatiolla saatu väliaikainen kilpailuetu on ulosmitataan yhtälailla osakkeenomistajien ja ay-liikkeen toimesta osinkoina ja palkkoina ja tosiasiassa kilpailukyvystä huolehditaan varsin maltillisesti, koska aina voi devalvoida uudestaan. Eli vaikka paras lopputulema periaatteessa olisi, että devalvaatio nostaisi pitkän aikavälin kilpailukykyä antamalla aikaa investoida tulevaisuuteen, tähän astisen käyttäytymisen perusteella näyttää, että devalvaatio teollisuuspoliittisena instrumenttina itse asiassa on (muut asiat ennallaan) efektiivisesti jotakuinkin samanlainen tulonsiirto pääoman omistajalle (ja pienehkölle osalle työvoimaa) kuin sisäinen devalvaatio, ja edustaa muussa keskustelussa kitkerästi kritisoitua “voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan” -politiikkaa.

Nämä asiat sanottuna, devalvaatiosta ja eurosta eroamisesta puhutaan tietynlaisessa tyhjiössä, mikä jättää ylhäällä sivutun olennaisen kilpailukykynäkökulman pimentoon. Nimittäin ilman erillisiä toimia devalvaatio, tai mikään muu rahapoliittinen operaatio, ei poista varsinaista ongelmaa siltä osin kuin se liittyy teollisuuden kilpailukykyyn suhteessa muuhun maailmaan ja siten teollisuuden kykyyn luoda hyvinvointia. Devalvaatio on laastaria, jolla voidaan paikata hetkellisesti pieniä naarmuja, mutta jos vikaa on teollisuuden tai yhteiskunnan rakenteissa, devalvointi hoitaa oireita hetkellisesti ja jättää itse vaivan hoitamatta.

Tästä sitten siihen luvattuun skenaarioon: Näistä lähtökohdista ennakoiden minulle varsin realistinen uhkakuva on se, että jos nyt hypoteettisesti markka palautuisi ja muut asiat säilyisivät ennallaan, varsinkin perusteollisuus lähtisi luultavasti vaatimaan devalvaatioita, joka sitten pääosin ulosmitattaisiin edelleen osinkoina ja palkkoina parannusten ja T&K:n sijasta. Tästä laajemmin seuraisi se että teollisuus luultavasti jäisi paikalleen omalle mukavuusalueelle, eli taantuisi suhteessa ulkomaisiin kilpailijoihin. Tästä seuraisi uusi devalvaaltio ennen pitkää, niinkuin nyt suhteellisen säännöllisesti esim. 1960-1980 -luvuilla kävi. Saman aikavälin kehitystä seuraten korot nousisivat parin hallituskauden kuluessa kaksinumeroisiin lukemiin ja samoin inflaatio. Tämä edelleen kurittaisi palkansaajia ja nostaisi painetta palkkatason nousuun, mikä edellä kuvatulla tavalla tukisi devalvaatiokierrettä.

Koska painetta vientivetoisuuteen tai ainakaan korkean lisäarvon hyödykkeiden ja palveluiden kehittämiseen ei olisi, niin varsin mahdollisesti se kilpailukyky mitä teollisuudella nyt on, taantuisi suhteessa ulkomaisiin kilpailijoihin. Tässä maisemassa luultavasti vientiteollisuuden ja tuotannon rakenne jähmettyisi tai ainakin kehitys lakkaisi seuramasta muita teollisuusmaita. Mahdollisesti kulutushyödykkeiden kotimainen tuotanto kasvaisi koska kauppatase tai kotimainen ostovoima eivät kestäisi tuontihyödykkeiden käyttöä. Tämä tarkoittaa että  uudet investoinnit ohjautuisivat jo valmiiksi kilpailluille ja täysille markkinoille, eli viennin mahdollisuudet edelleen heikkenisivät. Yhteensä tämä tarkoittaa, että muutaman hallituskauden kuluessa suomalainen teollisuus olisi enenevässä määrin suoranaisen vientituen varassa. Jossain vaiheessa lisäksi luultavasti olisi pakko ottaa tuontisääntely käyttöön kauppataseen pitämiseksi jossain hallinnassa, koska Suomessa elämiseen tarvittavat raaka-aineet on pääosin pakko tuoda, ellei kaikkia tarvittavia hyödykkeitä saada tehtyä puusta ja graniitista. Edelleen efektiivinen inflaatio nousisi ja elintaso laskisi.

Lopputuloksena jonkin ajan kuluessa tässä skenaariossa olisi hyvin mahdollisesti talouden ja osaamisen suhteellinen taantuminen, paikalleen jähmettyminen ja käpertyminen tullimuurin taakse. Jos muistetaan tarve edelleen tuoda suurin osa raaka-aineista, vaikka kulutustavarat valmistettaisiin Suomessa, tästä seuraisi krooninen kauppataseen vaje. Teollisuuden vientikilpailukyky olisi pitkällä aikavälillä tasaisen laskeva, joka yhdessä devalvaatio- ja inflaatiokierteen kanssa ajaisi asteittaiseen hyvinvoinnin sekä elintaso laskuun.  Tämä kehitys mahdollisesti, muttei automaattisesti ilman eri toimia, johtaisi tulonjaon tasaisuuteen, mutta myös koko kansan efektiiviseen kurjistumiseen pitkällä aikavälillä. Kutsutaan tätä vaikka “Tasaisen kurjaa” –skenaarioksi.

Eli mikä oli Ruotsin Riksbankin syy vastustaa devalvaatiota? Mahdollisesti osapuilleen samanlaisella järkeilyllä Ruotsissa on esitetty, että etenkään koska maassa ei ole varsinaista kriisiä, ei kannata devalvoida koska se tässä tilanteessa vie sinällään terveeltä teollisuudelta kannusteet kehittää tuottavuutta sekä uusia tuotteita ja palveluita joita kaikkia tarvitaan tulevaisuudessa. Näin yhteiskunnalle on pitkällä aikavälillä parempi että pieni paine pidetään päällä. Ruotsissa itse asiassa on sitä vastoin tehty pienehkö sisäinen devalvaatio taannoisen tuottavuuden nousuun tähtäävän työmarkkinaratkaisun muodossa. Jos suomalaisten ekonomistien väitteet valtion ja yksityisen velan kestävyydestä pitävät paikkansa, Suomessakaan ei pitäisi olla hetken tarvetta devalvoida koska investointi tuottavuuteen pitäisi tasapainoa yllä.

Ottamatta sen enempää kantaa eurossa pysymisen tai siitä eroamisen muihin poliittisiin implikaatioihin, yo. keskustelun valossa minä en usko, että devalvationismi antaa meille vastauksia Suomen tai muunkaan valtion pitkän aikavälin hyvinvoinnin luontiin, vaikka se periaatteessa voi konservatiivisesti käytettynä antaa väliaikaista liikkumavaraa. Devalvaatio ei itsessään kuitenkaan korjaa teollisuuden kilpailukykyä millään rakenteellisella tai osaamisen tasolla, se ei pysäytä teollisuuden rakennemuutosta, eikä kilpialijoiden oppimista. Päin vastoin jos ajatellaan rahapolitiikkaa siinä valossa millaisen signaalin se tarjoaa teollisuudelle, se tosiasiassa kannustaa lepäämään laakereillaan ja vain viivyttää vääjäämätöntä. Teollisuuden kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin luonnin kannalta devalvaatio on kuin laastari avomurtumassa; se voi, hetkellisesti, pysäyttää näkyvän verenvuodon, mutta potilas vuotaa sisäisesti ja ennen pitkää edessä on iso ja kallis leikkaus joka tapauksessa.

Lisäksi olen yhtälailla epäilevä, että devalvationistinen rahapolitiikka parantaisi ihmisten hyvinvointia lyhyelläkään aikavälillä, koska käytännössä se potkaisee samalla liikkeelle inflaation ja korkojen nousun. Devalvaatio lisäksi (muut asiat ennallaan) luultavasti vain lisäisi tulonjakauman hajoamista levittämällä kuilua vientialojen ja muiden välillä.

What mountain biking taught me about research

The summer is here and the weather is good, and I’m sitting inside with a minor injury, looking at my trusty Turner. I don’t pretend to be a pro or even an expert at mountain biking. I haven’t yet put in the requisite 8000 hours, and I don’t race. I don’t do downhill, and I don’t especially do endurance racing. I’m what you might call a recreational trail rider.

Nevertheless, I’m somewhat passionate about bikes and riding, as biking has brought me a lot of joy and also some fitness. Now that I have a break from riding, I got thinking what else you might learn from it. The following is a reflection on lessons about mountain biking and how do they apply more generally to research, project management and life. Just to be clear, I don’t want to ride in on my high horse and claim I know all that there is to know about any of those things. However, you need to start somewhere, and I’m here to share my reflections, which hopefully inspire someone.

You need to look ahead

Weren’t you told as a kid to watch where you’re going? This is also the first thing they tell you about mountain biking, is that you can’t keep staring your front wheel. Your bike follows your eyes, and you go where your eyes are fixed. Thus if you stare at your front wheel, you’ll end up bumping into everything and stalling constantly. If you look a bit further away, a couple of bike lengths, you have time to react and navigate between whatever obstacles.

Steve Peat knows where he’s headed. Image: Steel City Media/Dirt Mountain Bike Magazine

The same goes in research. The challenge is that you need to mind the details and get everything right, and a lot of people who are in academia love the process and enjoy immersing themselves in the topic. Even so, you need to also be aware where you are going, and where do you need to go. If it’s your PhD you need to be clear what needs to be delivered and when. After your PhD it’s harder when there necessarily isn’t anyone to tell you what to do and research. Then you need your own vision and research program to follow. Otherwise you end up milling around in the same comfort zone that you developed during your PhD and you never progress.

Pick your line and stick with it

However, blankly staring ahead doesn’t do much for you. You need to make choices how you ride the trail, and it’s called picking lines. If you just charge ahead towards the next whatever, you end up writing checks that your body or even the greatest superbike can’t cash. Especially when confronted with a tricky section of trail, you need to assess it, and pick a line you are going to ride. Take your time, assess your skill, the obstacles and the risk, and then make a decision.

Line choice is an art in itself, which nobody regrettably will teach you. There’s never just a one line, as what is preferable and possible depends on your riding style, skill, and daring. You can pick a smooth line that weaves between objectives, you can crush it and just hammer over and through, or you can pick up speed, hit it big and jump over. It all depends on your  skill, style and equipment. It doesn’t have to be perfect, it needs to satisficing. You know Greg Minnaar or Szymon Godziek would ride a different line, and in Szymon’s case would do a backflip somewhere in there, but you’re not quite there yet, so you pick your own line. And there’s no shame in walking a section, people won’t respect more you if you constantly go in way over your head and end up in trouble. Neither is the shame in sessioning the same section and trying various incrementally trickier lines. That’s the way you learn and broaden your comfort zone. Another point is that when you pick a line, you need to make a conscious decision to commit to that particular line. You can’t just jump to another line at will if you’re in the middle of things, often you need to commit through a section, otherwise you’re in trouble.

Once you’ve picked you need to stay confident and committed. The time to do risk assessment is when you pick the line, when you commit you need to focus on the line past the obstacles. Focusing on the (possible) obstacles beside the line will first of all undermine your confidence and commitment. Second, when your eyes and thought are focused on the obstacles, you start going towards them, not past them like you’re supposed to. This doesn’t mean you should be oblivious of actual dangers, but that you don’t dwell on all the little obstacles that you see.

You almost always have several lines, pick what suits you and follow through. Image: Mountain Bike Geezer

This relates to the first point. Once you have a vision where you need to go, you need to figure out a way to get there. That’s what picking lines is about, you need to decide given the information you have at your disposal, what is the acceptably safe way to get to where you know you want to be. Just like you break the trail into sections, you break your goals into sections. You know some sections are more hairy, you pay more attention, and others you breeze through, so you don’t. So you pay attention to picking the topic and approach, the field design, the analysis. At first, there may not be many trail sections and lines that you could just breeze through, but you ride more and session those hard sections, and you develop routines. Once you have more routine, you can more easily breeze through writing for example.

A more serious implication is that once you’ve chosen a research field, there’s a switching cost, that may be negligible in some cases and circumstances, or it can be tantamount to changing to a different kind of job altogether. This means that whenever you start working on a new topic, however interesting, you need to make a conscious assessment whether it takes you forward on the trail, sideways to another line, backwards, or to a different trail altogether. And after that assessment you need to commit and follow through.

Lastly, focus on the line, do not focus on the obstacles beside it. In real world this means focusing on the things that get you forward, not all the little ways that might enable you to fail at what you’re doing or trying to accomplish. In the middle of a PhD project is not the time to lose confidence. Also you can think it means that you need to cut the things that drag you down from your thoughts and from your life.

Sometimes you just have to power through

Which brings us to the next point. Some trails are just hard, they’re technical, steep, muddy, sandy, rocky or some combination of the above horror shows. You may well realize that you made a mistake in picking that double diamond trail in the local bike park. However, the middle of the downhill rock garden is not the place to have doubts. Even if you walk, you need to get down somehow. Or it has been raining and the last half of the trail is mud up to your break discs. Some time you just have to bit e the bullet and power through. Which doesn’t mean that you can’t learn from that experience. You learn how to ride in mud, you might be surprised how well you navigate rock gardens and how much you can turn that crank to get home. Whatever you do, you just need to keep a positive spirit; think of it as an adventure and a learning experience. Something to laugh about, when you get back. What definitely doesn’t help is being all gloomy about it. And this is also not the time to pass the blame. It may be your own fault, of someone gave you bad tip, but that’s irrelevant. You want to first get out of the woods safe and sound, and then start handing out blame if that needs to be done. And you may learn to recognize the signs of trouble beforehand, to avoid being in the same situation over again.

Sometimes it’s just like that. Image: Wikimedia Commons

So, also in life, some time you just find yourself in a bad project. Maybe the partners have some issues, maybe people change or the organization changes and suddenly they lose interest, maybe the project was badly specified to star with. Sometimes you just have to buck up and sit with it. This is your chance to e.g. learn negotiation skills, conflict management, and develop self-awareness. Whatever you do, don’t get stuck blaming yourself and others, take it as a learning experience and try to juice the lemon for what it’s worth. Afterwards though, it may be a good idea to have a little briefing by yourself, with a mentor, or the team and discuss what went well, what can be better, and what you can learn about all of it.

Keeping the momentum is paramount

Practically the second thing you’re told about mounting biking is that you need to keep the momentum. If you stall, you lose balance and you lose the ability to overcome obstacles. There’s a saying in Finnish, ‘speed covers mistakes’, which holds up to a point. If you don’t have the momentum, you get stuck on every rock and bog down every sand pit. If you can carry a decent amount of speed and momentum, you’ll be smoother, happier and faster. Another thing about momentum is that every time you break hard or let yourself come to standstill, you need to accelerate again, and that takes more energy than proceeding at a steady pace. This is not to say that you should be reckless and put the hammer down all the time. Nobody can do that. Choose your own pace you can do without burning yourself out or putting yourself into danger and carry that speed.

Greg Minnaar knows how to carry momentum through a rock garden Image: pinkbike.com

In research and other projects that has two implications. First, there’s a cost in changing tasks, so don’t jump between doing this and that if the tasks are not related so that there is a benefit doing them side by side. As a rule, when you start something, finish a logical chunk of whatever activity you’re doing before you set it aside. There’s even more cost to changing topics, so this goes double for those situations. Another is that it’s good to keep the pressure on a little bit, stay engaged in the substance and topic. If you set something aside and do something completely different, it’ll take reasonable time to get back up to speed and be productive.

You need to crest the hill

Which bring us to a more specific point. You know the feeling when you’re climbing a steep hill and you’re just about to bog down, when the gradient starts to let off and you feel a relief. This is where races are won and lost. Now is not the time to back down on the pedaling, but to change to a higher gear and let ‘er rip, because everyone else is tired as well so if you’re hard you can strike a sizable lead thanks to the tired confusion. Even if you don’t race, don’t just stop pedaling when you think you’re close to the top. It may feel comparatively flat, but chances are it just feels that way and if you lose your momentum and are forced to halt, you’re off to an uphill start when you’re already out of breath and your quads feel like they’re filled with infectious concrete. You’ll be smoother, happier, and faster if you crest the hill at a steady pace.

Wait for it, wait for it… Image: bicycleworld.tv

In research, especially in a PhD project, the major hills are finding the topic and writing the theoretical framework, field design, data collection and analysis, reporting findings and writing individual publications. All of them can make you wheeze, hate life, and doubt every decision you’ve made. And once you’re out of the woods, you are all happy and contended and just want to forget all about it. However, if you want to achieve things and go places, it’s not over ‘til the fat lady sings.

Many a good project has been ruined by losing drive just around a major delivery, be it milestone or final delivery. When your report is done and you save it and send it, it’s not the time to let go. The gradient is fading, so it’s time to strike, you need to publicize it, tweet about it, tell all the friends, shoehorn yourself into various conferences as a speaker to promote your work and so on. When all the stakeholders know about your work and their questions have been answered, then it’s time for a vacation. Unless you need to urgently submit an application for the next project, or ramp up another project.

You need to get back on the bike after a crash

If you ride, and don’t just cruise along, but ride with a meaning, you’ll crash. Sometime you’ll just make a bad judgment about a line, or you get a bit confident and overreach, or you’re tired and get sloppy, or you deliberately want to push the envelope. And when you do that, it’s likely some time you’ll crash. It’ll hurt. It might not be that bad physically, but it’ll hurt your pride and confidence easily.

About 1 ½ years ago I rode these steps or stairs that I had ridden several times before. I don’t know what happened, I had maybe a bit more speed than before, maybe the rebound setting was too slow or I just was sloppy and let my weight get too forward. In any case, I almost went over the bars and crashed on these stairs. I was lucky in the sense that I just got up, pulled the handlebar straight and continued. Of course I had a bruise the size of a plate in my thigh for falling on the lip of one of those stairs and some minor aches in the ribs, knee, and somewhere else, but basically it was nothing. However, the next time I rode to those stairs, I just couldn’t bring myself to ride them. It took several tries and a fair amount of ums and ahs before I could really rip down those particular stairs. One lesson is that when you do crash, you need to get your confidence back. To do that you need to get back up on that bike and back to riding, the sooner the better. Of course another is that when you take a bit of distance and find out what happened, was it too much speed, wrong steering input, bad call or whatever else that contributed to that situation, and that is called learning. You can use that later in similar situations to avoid getting into trouble.

Kelly McGarry’s bike after attempting a 70-foot gap in Red Bull Rampage 2014. Kelly walked away and hit that gap again the next day. Image: Red Bull

You’ll probably make a mistake and make a mess some time or another, at least if you’re doing anything half way ambitious. Or when you’re starting out as a researcher, receiving the first peer reviews can be an emotional four-line pile up in the afternoon traffic of your burgeoning research career. You need to bounce back like a jack-in-a-box. Whatever it is that happened, first thing is that you need to keep your head, then you need to contain whatever the damage is and prevent it from getting worse, then mop up. After that is over with, the thing is to find out what happened, learn from it and then move on doing what you need to do.

Stay centered and loose on the bike

This one of the more un-intuitive things about mountain biking. When things get hairy, you need to get mellow. If you’re all wound up, muscles tight and white knuckled, you’ll tire yourself out sooner, feed into your possible nervousness, and the bike will kick and buck you off the trail in a technical section. In stead you need to find a relaxed, centered position where you have a nice and firm grip on the handlebar and feet planted onto the pedals, and keep your center of gravity i.e. your hips above the bottom bracket. Once on the trail you need to maintain the position and let the bike move under you, and float with it, don’t fight it.

Keep it centered. Image: leelikesbikes.com

Off the bike the same applies, you don’t achieve things by being wound all tight all the time, or at least you make it harder on yourself and all the others around you. You end up snapping at people, running in circles, making panicky choices, exercising poor judgment, and tire yourself out easily. Work on being centered and relaxed ever which way works for you. You’ll be happier and more productive.

Keep on trying ,and you climb the hill eventually

Finally, I’ve mentioned sessioning above. Every trail tends to have that one hill which is steep, long, rooty, rocky and all of the above, and you watch in awe a club rider spiritedly grind her way up while pushing your bike up and think how is this even possible. Or you look at those North Shore –style skinnies and kickers and wonder who rides that, until you see someone manualing the skinnies and hitting the kicker and doing a superman. You know that rider started from scratch as well in the past, so now you know it’s possible for you as well. You just need to commit, learn the necessary technique with some help from more experienced riders and build confidence through practice. Wear whatever body armor you need to dare and build up to it nice and slow. However, there’s a rule of thumb that it isn’t wise try a line more than three consecutive unsuccessful attempts at a time, you’ll just learn the wrong thing. Try a few time, and if you don’t make it, move on and come back fresh another day.

Szymon Godziek doing World’s first tsunami backflip in a competition on a bicycle. You could be next. Image: riders.me

What this means is that don’t shy away from difficult things. You don’t understand a concept, read about it and work on it. You can’t figure out the data, take a look from different angle, bottom-up, different theoretical lens and so on. Just don’t give up just because it’s hard, that’s the way you learn. However, don’t break yourself either, running in circles endlessly is not the way. If you get too frustrated, set it aside and start afresh next day or get new perspectives and information, or get mentoring.

Care for your gear, and it’ll take care of you

Finally, there’s the equipment. Not to humanize equipment too much, taking care of your bike and other riding gear is the most often overlooked safety and comfort tip. There’s little that is so distracting as missed shifts of ghost shifting in tricky sections, or so dangerous than failed brakes. Depends where you ride, failing gear can put you in real and even life threatening danger. Starting right from the next street corner. Getting run over by a car may hinge on your bike’s brakes. Something as simple as washing the bike every now and then and inspecting the frame, the wheels, the brakes and shifting, and doing small maintenance gives you happy and safe rides. Same goes for helmets, glasses, pads and body armor. Keep them clean and check that they’re still in shape, and they will work better, longer and give you better time on the saddle.

Double checking the torque after fork service and before riding could have prevented this situation. Image: justbeforeimpact.com

Same goes for you, to remain effective and efficient, you need to take care of yourself. See that you get enough sleep, eat well, exercise, all that boring stuff. If at all possible, start before you turn 30. Above I mentioned staying relaxed on the bike. Find a way to relax and let go of research even for an hour or two every once in a while. Go out with friends who are not from work, spend some time with the family, go to a gallery, try a new sport.  It may help if you work on relaxation techniques, possibly meditation, and self-reflection. Some people tend to relax with alcohol, but as Homer Simpson put it, it may be the cause of and solution to all of life’s problems in one package, so I recommend trying something else in the way of relaxation.

Summary

So to summarize, what is really important, is to look where you’re going, focus on where you want to go, not where you don’t want to go, keep relaxed and centered, and keep the ball rolling faster or slower. And don’t give up. You have good riding day and bad days. Cherish the good rides and learn from the bad, and have fun with it.

And as said, I don’t claim to know everything about research or mountain biking, and I’m not the greatest at following my own advice. Nevertheless, I do my best ever day, and keep sessioning those lines, learning technique and expanding my comfort zone. And hopefully someday I too can jump a gap the size of a van and run a research group as well the leaders I’ve had the privilege to work for this far. And of course I hope you dear readers found some inspiration in this ramble.

Good riding and re-charcing this summer!

– Kalle

Sustainable business?

I work in a research institution, where sustainability is an important overarching theme in research. Consequently sustainability comes up in water cooler discussions quite regularly. One occasionally revisited topic or a problem is that why don’t more people shop more sustainably, i.e. why doesn’t sustainability sell?

One answer to this question came to me when I recently bought a bottle of ‘sustainable’ biodegradable dish soap that was on sale, i.e. the same price as ‘normal’ detergent. The first impression was after the usual dose that the stuff doesn’t clean anything. I ended up using multiple times more of the biodegradable formula than regular detergent to get grease off the dishes. I ended up wondering exactly how sustainable it is to use an ounce of the detergent when a few drops used to do. The definite conclusion was that I certainly weren’t getting anywhere near the value for my money. When I remarked on this in facebook, a friend of mine replied that, even after thinking about it, he couldn’t come up with one product being marketed as sustainable of environmentally friendly that was any good. It seems almost as though manufacturers or product managers are either focused on performance and value for money, or sustainability, whatever it means.

And here exactly is the problem. There is a distinct impression in many products, including the dish soap I bought, that they are clearly marketed and designed for sustainability, performance or value for money were far from the top of the list of qualities that were considered when evaluating the product during development. In fact for many products it seems that the main selling argument is ‘sustainability’ or ‘eco-friendliness’, other specifications and attributes be damned. While I don’t doubt that there is a number of consumers who will value sustainability in its many forms over other product attributes, I’m willing to hazard an educated guess that the main stream of consumers in fact don’t. On the contrary, I believe the issue is that the existing products work just fine, and moving to a new product is a risk that, however small, may seem not worth taking if there is no clear incentive. It’s widely held in innovation management literature, before sustainability, that value for money, i.e. perceived price/performance -ratio is the deciding factor in adopting new products or technologies. Patri Friedman put it sublimely concisely “incentives work, even if you don’t believe in them.”

One could argue that sustainability an sich is an important value proposition, but there is little that I’ve seen to support that. Otherwise people would shop more biodynamic food and drive small diesels with filtered deep frier fat for fuel. Even in Denmark, arguably one of the most sustainably conscious countries in the world, it’s industrial chicken and pork, and just about the only thing keeping people from driving large powerful cars is lack of parking space and vehicle taxation. Even further, performance of the product has to be on some acceptable, satisficing, level of performance for the sustainability-oriented consumer.

It seems that the problem becomes, not why don’t people shop sustainably, but what can we do to incentivize people to transition towards sustainabilty? The answer is: better products. One of the premium examples of sustainable products that are good I can come up with, are biodegradable bicycle cleaners and lubrication products. The one’s I’ve tried are reasonably priced, although more expensive that the cheapest petroleum-based products, but what is more important they’re actually better! Pine-oil based degreasers are safer to use, clean better and you don’t have to take special measures to dispose of them after use. Bio-degradable chain lubes that I’ve tried work better and longer in adverse conditions than the regular petroleum-based ones I’ve tried. And they’re sustainable, so it’s a win-win – paying some extra isn’t such a chore all of a sudden.

The lesson here is plain and simple: if you match or preferably exceed the performance of incumbent substitute products in the same price bracket with your sustainable product, people will buy. I will dare say that for the majority of consumers sustainability, whatever it means, is not a sales argument that alone will excuse performance and value for money, nor does it need to be. However, sustainability can be the part of a value proposition that will stand out tip the buyer over to choosing to your product over similarly performing substitutes.

Why you should do foresight?

I’ve been working with foresight more or less my whole career on and off. Both in literature and practice it is apparent that foresight needs motivation and practitioners have a hard time grasping why should they invest their time and resources to something that is so ‘out there’. Thousands of words have been expelled explaining why you should do foresight.

Without going into the forma explanation, I’m coming out with an informal and very persuasive one. Today at the office coffee room, my colleague Kristian Borch put out the most common sense and relatable reason which I’m going to paraphrase here.

It’s like with your girl friend or wife – If you sense there might be something wrong, you should talk about it.

The lesson everybody has probably learned by the time they are entering professional life is that if there are potential problems and conflicts in your life, letting them seethe while glossing over them poses a significant risk that those problems will escalate in the future. They might not do so right away, but it is more than likely that sooner or later it will happen.

What is worse, often you see in the aftermath, that the conflict would have been probably averted altogether by having the discussion in the first place. Granted, the discussion isn’t always a nice and nurturing experience, and perhaps many organizations do not have a culture that supports that kind of exchanges, but biting the bullet is often better than having the discussion when the situation blows all over your face.

So that’s why you should do foresight, you recognize the risks that are ahead explicitly and decide the course action more informed. You might even discover something about yourself and your coworkers in the process.

Visioviha

Näin kesälomien kynnyksellä yhdessä sun toisessa organisaatiossa pyörii jonkin sortin strategiaprosessi tai pidetään strategiapäivät. Tämä saa aikaan kaikenlaisia reaktioita olankohautuksesta suoranaiseen vihamielisyyteen. Esimerkkinä vihareaktiosta tulee mieleen akateemisen talousblogin kirjoitus “Sontaa” strategioiden sisällöstä ja Turun Sanomissa taannoin julkaistu kirjoitus “Mikä täällä haisee” jossa kritisoidaan strategiatyötä myös ikäänkuin diskurssianalyysin näkökulmasta. Nämä esimerkit ovat julkiselta puolelta, mutta myös yksityissektorilla puhutaan että strategiat ovat hepreaa työntekijöille.

Tässä artikkelissa esitän väitteen että strategiatyöllä ja puheella on merkitystä ja siihen kannattaa käyttää aikaa tietyin reunaehdoin. Aloitan artikkelin tekemällä katsauksen termeihin joilla keskustelua käydään, jotta olemme lukijoiden kanssa samaa mieltä sanojen merkityksestä. Sen jälkeen esitän oman reflektioni ja yritän purkaa auki tämän ajoittain purkeutuvan visiovihan elementtejä ja esittää arvion siitä mistä kenkä puristaa. Viimeisenä lyhyet johtopäätökset ja suositukset miten asiaa voitaisiin auttaa. Artikkeli on aika pitkälti kirjoitettu julkisen organisaation näkökulmasta, mutta voitaneen hyvin soveltaa myös yksityiselle sektorille.

Mistä on kyse? – Lyhyt katsaus strategiaan ja puheeseen

Tavataan sanoa, että strategia on keksitty sotilasjohtamisen piirissä. Kaiketi jonkinlainen edeskäypä oli Carl von Clausewitz, Berliinin Sota-akatemian johtaja ja Preussin armeijan ylipäällikkö, hahmotteli sotlasjohtamisesta oppimiaan asioita paperille, ja jotka toimitettiin kuuluisaksi kirjaksi. Strategia löysi tiensa liiketalouden käsitteistöön karkeasti 1950-luvulla, ei varmaankaan vähiten siksi, että sodasta palasi parhaassa työiässä olevia nuoria upseereja joille käsitteistö oli tuttu. Vaikutusta on saattanut olla myös kylmän sodan ilmapiirillä. Nyttemmin strateginen johtaminen ja strategiatyö sekä -puhe ovat tulleet sitten tutuiksi myös useissa julkisissa organisaatioissa. Ajurina julkisella puolella on ollut 1980-1990-luvuilla Suomessa alkanut New Public Management -ajattelu ja erilainen ristiinpölytys yksityisen sektorin kanssa.

Mutta mitä strateginen johtaminen on siten on? Strateginen johtaminen on yksinkertaisuudessaan sitä, että määritetään johdettavan organisaation tavoitteet, ja sen liikkumavara omassa toimintaympäristössään ja näiden reunaehtojen sisällä määritetään välitavoitteet ja toiminnan periaatteet joilla tavoitteisiin oletetaan päästävän.

Keskeisiä käsitteitä ovat nämä vihatut visiot, missiot, strategiat, ydinosaamiset, SWOT-analyysit yms. Näistä lyhyt katsaus seuraavassa:

Missio (mission) on organisaation perustehtävä, eli vastaus kysymyksiin miksi tämä organisaatio on olemassa, mitä lisäarvoa se tuottaa ja kenelle? Esim. yliopiston missio on tuottaa uutta tutkimustietoa ja korkeinta opetusta. Vastaavasti sairaalan missio voi olla esim. sairaustapauksien hoito ja ennaltaehkäisevä hoitotyö sekä neuvonta.

Visio (vision) on organisaation itselleen asettama tavoitetila tai positiivinen tulevaisuuden kuva, joka vastaa kysymykseen missä organisaatio haluaa olla tulevaisuudessa. Yliopiston vision voi olla vaikka se, että yliopisto tuottaa maailmanluokan tutkimusta valituilla tutkimusaloilla ja antaa tutkimukseen perustuvaa hyvälaatuista opetusta jonka avulla opiskelijat saavat hyödyllisiä valmiuksia työelämään.

Visioon liitty usein erilaisia pitkän tähtäimen tavoitteita, jotka avaavat mitä tämä visio tarkoittaa, ja jotka toimivat varsinainen strategian kiinnittymispintana. Nämä tavoitteet ovat luokkaa “viiden vuoden kuluessa yliopiston tutkijat tuottavat keskimäärin vähdintään yhden ISI WoK impact factor julkaisun ja yliopistolla on vähintään yksi joka osastolla yhteishanke maailman top10ssä olevan tutkimusryhmän kanssa, kymmenen vuoden kuluessa yliopistossa on vähintään yksi Nobel-laureaatti luonnontieteen alalta.” ja niin edelleen.

Ajoittain keskusteluun missiosta ja myös visiosta liittyvät organisaation arvot (values), jotka lyhyesti tarkoittavat niitä perusperiaatteita tai normeja joiden mukaan organisaatiossa toimitaan.  Arvot voivat esimerkiksi olla luokkaa “keskinäinen ammatillinen kohteliaisuus ja arvostus, älyllinen rehellisuus ja korkea tutkimuseettinen taso, avoimuus ja kokeilu” ja näistä konkrettisemmin johdetut käyttäytymissäännöt “työtovereille on aina aikaa viisi minuuttia, asiat riitelevät eivät ihmiset, joten arvioi aina työtoverin argumenttia sen omilla meriiteillä, älä pimitä tärkeää tietoa, jokaisen työntekijän velvollisuus on huomauttaa eettisesti arveluttavasta toiminnasta kollegalle ja tämän suoralle esimiehelle” jne.

Varsinainen Strategia on sitten enemmän ja vähemmän vapaamuotoinen suunnitelma, joka kertoo millaisia johtamisperiaatteita ja mittavampia toimia toteuttaen organisaatio etenee nykyisestä asemastaan visiossa rajattuihin tavoitteisiin.

Strategiaan liittyvät käsitteet ydinosaaminen ja kyvykkyydet. Ydinosaaminen on sikäli keskeinen käsite että strategiakirjallisuudessa on vahva konsensus siitä että organisaation ns. ydinosaaminen (core competence) eli perustehtävän kannalta keskeinen osaaminen on se mihin kannattaa keskittyä ja antaa muiden hoitaa muut tehtävät jotka eivät kuulu tähän ydinosaamisen alueelle. Tämä on ns. competence-based view joka pohjautuu aika pitkälti Hamelin ja Prahaladin vuoden 1990 jättihittiin. Tämän käsitteen evoluutio on yrityksen kyvykkyys tai kyvykkyydet, tai dynaamiset eli muuttuvat kyvykkyydet (dynamic capabilities). Kyvykkyydet on hankala sana, mutta tarkoittaa karkeasti organisaation keskeisiä toimintoja tukevien prosessien ja rutiinien kokoelmaa ja sen sisällä toimivien ihmisten kykyä hoitaa hommansa ammattimaisesti ja myös kykyä oppia ja muuttaa toimintaa paremmaksi, laadukkaammaksi, tehokkaammaksi ja erilaiseksi uusien vaatimusten mukaan.

Strategiaprosessiin eli strategian laatimiseen liittyvät sitten moninaiset SWOT analyysit, ydinosaamisanalyysit, toimintaympäristöanalyysit ja ennakoinnit ja mitä moninaisimmat muut analyysit, joiden tarkoituksena on tuottaa ajankohtaista tietoa strategian laatimiseen. Strategian laatimisessa on keskeistä tunnistaa että organisaatio ja sen strategia hahmottuvat aina suhteessa sen suoriin ja epäsuoriin kilpailijoihin, asiakkaisiin ja muihin ns. sidosryhmiin (stakeholders). Niinpä strategian laadinnassa usein tehdään toimintaympäristöanalyysi PESTEL-hengessä, jossa määritellään poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset, tekniset ja mikä tahansa määrä muita, kuten ympäristö/ekologiset, lainsaaädännölliset yms. tekijät jotka vaikuttavat toimintaympäristöön. Lisäksi klassikko on sekä ns. SWOT-analyysi (suhteessa kilpailijoihin) eli lausutaan mitkä ovat vahvuudet (Strenghts), heikkoudet (Weaknesses), mahdollisuudet (Opportunities) ja uhat (Threats).

Lyhyesti strategia siis pääpiirteissään laaditaan hahmottamalla miksi itse kukin organisaatio on ylipäätään olemassa ja mitä se tuottaa (missio), missä organisaatio haluaa nähdä itsensä esim. viiden vuoden päästä (visio), ja mitkä ovat ne yleiset kilpailun keinot ja johtamisen periaatteet millä sinne päästään (strategia), ottaen huomioon organisaation omat vahvuudet (kompetenssit ja kyvykyydet) sekä erilaiset reunaehdot ja asema suhteessa muihin organisaatioihin (esim. PESTEL analyysi, SWOT analyysi, viiden voiman malli, yms. työkalut).

Eli jos vielä riisutaan, niin strategiatyössä hahmotellaan organisaation tavoitteet, lähtökohdat ja keinot joilla lähtökohdista päästään tavoitteisiin, käyttäen omia vahvuuksia hyödyksi. Kun strategiasta riisutaan ylimääräiset krumeluurit, minusta tämä kuulostaa varsin perusjärkevältä suunnittelutavalta. Itse asiassa, heitän retorisen haasteen kenelle tahansa esim. kommenteissa kertomaan paremman suunnittelusabluunan. Olenkin varsin vahvasti sitä mieltä että se ei ole strategian tai liikkeenjohdon terminologian vika, jos organisaation johto tai johdon palkkaamat prosessinvetäjät eivät pysty kommunikoimaan tätä asetelmaa työntekijöille. Mutta koska luotan työntekijöiden arkijärkeen ja ymmärrykseen, uskon että terminologiaa kohtaan tunnettu vastenmielisyys on jäävuoren huippu, ja varsinaista ongelmaa täytyy etsiä muualta, mistä seuraavassa lisää.

Mistä kenkä mahdollisesti puristaa? – Missä strategia menee vikaan

Yllä viitatuissa TS:n ja Aallon jutuissa yhteistä on turhautuminen strategiaprossiin joka ei johda johtamiseen ja strategiapuheeseen jolla ei ole sisältöä. Jos aloitetaan jälkimmäisestä kirjoituksesta omaa kokemustani vasten, näyttää siltä että visioviha kohdistuu strategityön kolmeen aspektiin. Yksi on ns. strategiapuhe ja terminologia, joka selvästi aiheuttaa itsessään jonkinlaista vastareaktiota ja/tai diskursiivista valtataistelua. Toinen on strategiatyön koettu tarpeettomuus organisaation omassa kontekstissa ja/tai uskon puute siihen että strategiatyöllä tai sen tuloksilla on merkitystä. Kolmas on se, että keskustelua strategian teemoista ja sisällöistä ja siihen liityviä reflektioita ei haluta käydä.

Diskurssianalyysin näkökulmasta annetussa kritiikissä vaikuttaa paistavan tietynlainen pohjavire, että on joukko ihmisiä jotka eivät halua olla sinuja strategisen suunnittelun termien kanssa. Akateeminen arvaukseni on, että esim. koulutustausta ja altistus nuorena erilaisille strategiatermeille vähentää tätä kynnystä ja voisi ajatella että kyseessä on viestinnän ongelma, mutta tämä luultavasti on myös oire kahdesta muusta ongelmasta joita käsitellään alla. Tässä kritiikissä voi olla myös vakavampi pohjavire, yritys kiistää strategian laadinnan legitimiteetti hyökkäämällä siinä työssä kaytettävien termien kimppuun. Tämä suuntaisia kaikuja tuntuu olevan eräänlainen esimerkiksi myös Konsulttidemokratia-kirjassa.

Sontaa-kirjoitus kuvaa monelle tutun ja turhauttavan tilanteen. Olen istunut itsekin useissa strategiasemmoissa joista on ollut tuloksena erilaisia taskulämpimiä ja ympäripyöreitä linjauksia, joita on sitten toteutettu vaihtelevasti väljähtyneellä mielenkiinnolla. Strategiatyö karahtaakin kiville siinä kohtaa, kun strategiaa ei syystä tai toisesta koskaan toteuteta, vaan veivataan sitä vuodesta toiseen. Vuosittaiset strategiaprosessit alkavat puuduttaa jos näyttää siltä että mikään ei koskaan muutu ja ne on helppo nähdä tietynlaisena johdon viivytystakniikkana tai näennäisjohtamisena. Ns. laadukas strategia syntyy siitä että siinä päätetään joitain ja rajataan toiminnan suuntaa ja toimintatapoja, jotta huomio ja voimavarat voidaan keskittää työhön joka vie organisaatiota parhaiten eteenpäin. Tämä ilmiö liittyy myös strategian sisältöihin; jos strategia on taskulämmin ja ympäryöreä kaikille kaikkea -paperi, sitä ei aiheuta mitään toimia ja sen johtaminenkin jää helposti hyvin vaisuksi.

Kolmas kritiikin pohjavire tuntuu olevan, että ihmiset kokevat suunnittelun jotenkin henkisesti hankalana. Ystäväni kertoi vasta olleensa strategiapäivillä missä lässytettiin pintatasolla sujuvasti strategiapuhetta ja kaikilla oli mukavaa, mutta sitten kun tuli eteen keskustelu missä yritettiin mennä pintaa syvemmälle organisaation perustehtävään, ihmiset muuttuivat suorastaan aggressiivisiksi ja keskustelu jämähti lukkoon. Tähän liittyy usein myös hyökkäys strategiatyön teminologiaa kohtaan.

Jos jäsennellään näitä havaittuja visiovihan ilmenemismuotoja vähän toisella tavalla, oman kokemukseni perusteella ongelmat voi keskimäärin jakaa noin kolmeen luokkaan: Strategian laadinnan ongelmat, strategian sisällön ongelmat ja yleiset organisaation ja johtamisen ongelmat.

Strategian laadinnan ongelmana näyttää olevan paljolti viestintä. Viestintä siitä miksi strategiaa tehdään, miten sitä käytetään ja on käytetty ennen ja mitä strategian laadinta eri termeillä tarkoittaa. Tämä tietysti vaatii että strategian omistajat itse tietävät ja ovat rehellisiä, myös itselleen, siitä miksi strategiaa laaditaan. Nimittäin jos organisaatiolle kerrotaan selkeästi miksi strategiaa tehdään, miten tehdään ja mitä sille tapahtuu, ylimääräiset pelot ja muutosvastarinta vähenevät, vaikka luultavasti eivät kokonaan poistu. Strategian laadinnan ongelmia voivat olla myös organisaation kokoon nähden väärin mitoitettu tai organisaation toimintatapoihin huonosti sopiva strategiaprosessi.

Tavallisimmat strategian sisällön ongelmat ovat “meille kans” ja “kaikille kaikkea”-strategiat. Ensimmäisessä ylväitä lausumia on kopioitu jostain hauki on kala -tekniikalla ymmärtämättä niiden sisältöä tai tarkoitusta. Nämä ovat usein strategioita joita tehdään koska strategia pitää olla, eli kyse on signaloinnista, siitä että halutaan näyttää hyvältä sidosrymien silmissä ja niitä ei välttämättä ole tarkoituskaan toteuttaa. Toinen on kaikille kaikkea strategia. Kuten sanottua, strategiassa pitää tehdä valintoja, joskus myös epäsuosittuja. Muuten strategiassa tai sen tekemisessä ei ole mitään mieltä, jos toimintaa ei tarvitse mitenkään suunnata. Tämän sukulainen on “huominen on tänään, mutta enemmän”-strategia, jossa oletetaan että käytännössä mikään ei muutu, ja huomenna kaikki on käytännössä samalla tavalla mutta vain enemmän ja paremmin. Tästä nyt ehkäpä konkreettisen julkisena esimerkkinä 2014 valmistunut valtioneuvoston tulevaisuusselonteko 2030, joka ei juuri tee valintoja ja jossa käytännössä lähdetään siitä että Suomi on tulevaisuudessa Suomi, mutta enemmän sitä.

Yhtenä syynä visiovihaan ja strategiaan pettymiseen on luultavasti se, että ihmiset pettyvät käyttäessään aikaansa strategian tekemiseen erilaisten strategiapäivien ja muiden osallistamisten kautta, ilman että saavat palautetta tai näkemättä tuloksia. Uusi työntekijä herkästi osallistuu innokkaastikkin ensimmäiseen uuden työpaikkansa strategiapäivään, mutta jos näyttää että mitään ei tapahdu eikä osallistumisesta saa mitään palautetta, seuraavalla kerralla osallistuminen voi jäädä aika pieneksi. Johdon täytyy siis myös viestiä miten ihmisten osallistuminen on auttanut strategiaa, ja miten strategiatyö sittemmin on vaikuttanut organisaation toimintaa.

Yleisenä organisaation ongelmana voidaan nähdä myös yksilötason ongelmat, jotka liittyvät strategiatyön aiheuttamaan stressiin tai suoranaiseen kognitiiviseen dissonanssiin. Nimittäin jos strategiatyöhön osallistuminen ja oman työpaikan perustehtävän ja arvojen pohtiminen aiheuttaa kovinkin suurta tunnemyrksyä, on syytä hiippailla kahvitauolla vessaan ja katsoa peiliin ja miettiä että mistä tämä johtuu ja mitä asialla voidaan tehdä. Esimerkiksi voi syytä olla reflektoida että onko oikeassa työpaikassa, jos ei jaa organisaation tavoitteita ja arvoja.

Näiden lisäksi jää sitten vielä ns. normaali muutosvastarinta, joka usein sekoittuu strategiatyön aiheuttamaan stressiin. Nimittäin jos strategiaa tehdään oikeasti, työhön voi hyvinkin liittyä huolia oman työpaikan säilymisestä tai sisällön muuttumisesta. Mitä tulee johtamiseen, en halua ollenkaan väheksyä sitä turhautumista mitä, sanoisinko, normaalin huono johtaminen ja pintapuolinen strategiatyö signaloinnin vuoksi aiheuttaa. Johdon epäkiitollinen tehtävä onkin sitten erottaa ns. normaali muutoksen kitka siitä, ovatko organisaation jäsenet kenties perustavanlaatuisessa vastarinnassa organisaation arvojen kanssa, sikäli kun sellaisia on, vai johtuuko kitka siitä että organisaatiolla ei ole luottoa siihen että strategiatyöllä on mitään vaikutusta ja/tai johdolla kykyä ja pontta viedä organisaatiota eteenpäin.

Millaiset uudet kengät?

Mitä strategian mielekkyyteen yleisesti tulee, väitän että liki pitäen kaikille organisaatioille on  jollain tavalla hälyyttävää jos organisaation työntekijät eivät tiedä mikä on organisaation työn tarkoitus, miksi sitä tehdään, ja/tai jos he eivät voi olla yhtä mieltä siitä. Mitä luulette miten organisaation johtaminen onnistuu jos työntekijöillä ei ole keskenään tai johdon kanssa yhteisymmärrystä suuntaviivoista ja pelisäännöistä? Yhteenvetona, jos katsotaan mistä strategiassa, strategiapuheessa ja sen kritiikissä on kyse, rohkenen väittää että suuressa osassa tapauksia tosiasiassa ongelma on usein johtamisen laadussa ja kommunikaatiossa, jotka heijastuvat strategian laadinnassa ja sisällössä.

Näyttää siis siltä että strategiaan käytetään yhtä aikaa liikaa ja liian vähän energiaa. Nimittäin jos hauki on kala -strategiaa tehdään vuodesta toiseen ilman mitään vaikutusta, sen voisi yhtä hyvin lopettaa. Vastaavasti, strategiaa tehdään paljon varsin pintatasolla ilman että oikeasti mietitään perustehtävää, arvoja ja visiota, sekä arvioidaan toimintoja kriittisesti tehtävän valossa. Kuitenkin, jos strategiaa ajatellaan organisaation johtamisen työkaluna ja eräänlaisena peruskirjana joka viitoittaa toiminnan tuleville vuosille, voisi ajatella että siihen kannattaa panostaa kaikella vakavuudella.

Jos strategiaa tehdään “oikein”, eli tehdään oikeasti päätöksiä ja toteutetaan niitä, se luonnollisesti aiheuttaa normaalia kitkaa, joka myös muutosvastarintana tunnetaan. Visioviha on kuitenkin vakavasti otettava viesti johdolle, ja kertoo joko siitä että johto ei osannut kertoa organisaatiolle mistä on kysymys, tai mikä vakavampaa, organisaatio ei usko että johto ymmärtää strategiaa, pystyy sitä toteuttamaan tai että alaiset eivät halua sitoutua suunnitelmaan. Normaalin kitkan ja visiovihan erittamiseen ja diagnoimiseen kannattaa käyttää aikaa. Näiden reflektioiden pohjalta loppuun konkreettisia toimintasuoituksia

Organisaatioiden johto, strategian omistajat

Ihmiset eivät keskimäärin ole tyhmiä, olkaa rehellisiä strategiatyössä itsellenne ja muille organisaation jäsenille. Selvittäkää miksi strategiaa ollaan tekemässä ja miten sitä käytetään. Jos edellisillä kierroksilla on tehty virheitä, ottakaa vastii organisaation sisällä ja selittäkää mitä nyt tehdään toisin. Jos organisaatio on pieni, sillä menee hyvin ja tulevaisuudesta on yhteinen näkemys, tai jos strategiaa muuten tehdään signaloinnin vuoksi, kertokaa sekin, jotta pettymyksiä myöhemmin ei tule.

Käyttäkää aikaa asioiden selittämiseen niin että asiat ymmärretään. Jos organisaatiossa on ihmisiä jotka eivät aidosti ymmärrä mistä strategian tekemisessä on ksymys, käyttäkää riittävästi aikaa yhteisen kielen luomiseen. Tai jos mikään ei auta, lähtekää eri teille.

Käyttäkää aikaa riittävästi, mutta ei liikaa. Diagnosoikaa menneitä kokemuksia jos tarpeen, ja valitkaa strategian laadinnan menetelmät ja viitekehykset sekä osallistamisen taso niin että ne sopivat organisaation kontekstiin. Ainakin kerran organisaation elämässä ja reunaehtojen muuttuessa selkesäti voi olla hyvä oikeasti arvioida organisaation tehtävää ja sen vaikutusta strategiaan ja tavoitteisiin. Myös arvokeskustelu on hyvä käydä ja jos se käydään sen on oltava rehellinen ja aito. Ja hyvässä strategiassa täytyy tehdä valintoja, ja selittää miksi niitä tehdään.

Johtakaa sitä strategiaa tai jättäkää sikseen. Jos strategia ei jalkaudu toimintaan, sen voi jättää ihan hyvin tekemättä. Organisaatiolle täytyy myös muistaa kertoa miten strategia on päätösten taustalla ja miten se vaikuttaa toimintaan. Tai edelleen jos kyseessä on signalointipaperi, kertokaa sekin.

Yksilötasolla

Jos strategiapuhe aiheuttaa visiovihaa, menkää itseenne ja miettikään mistä se oikeasti johtuu. Syitä voi olla monia, joista kaikista kannattaa keskustella kollegoiden ja/tai esimiehen kanssa tai vähintään itsekseen. Osa näistä syistä on myös helposti korjattavissa, sen osalta kun ne menevät normaalin stressin ohi, mutta joskus voi myös olla tilanne, että on syytä heittää pyyhe kehään ja kokeilla onneaan jossain muualla. Jos kyse siitä että strategiatyöhön liittyvät vieraskieliset lainasanat ärsyttävät koska ette opiskellessanne ja/tai aiemmalle uralla ole niille altistuneet – Pääskää yli siitä. Jos kyse on siitä, että strategiatyö aiheuttaa epävarmuutta omasta tulevaisuudesta? -Tehkää itsenne korvaamattomaksi perustehtävälle. Jos kyse siitä, että ette jaa organisaation arvoja ja perustehtävää – Miettikää voitteko jatkaa organisaatiossa vai onko aika kiillottaa ansioluettelo. Ja jos kyse on siitä että strategiatyö ei johda mihinkään – Miettikää haittaako se työtänne ja olisitteko mahdollisesti paremmassa asemassa jossain muualla.

Tiedejournalismia – “kuka tarvitse vihollisia, kun on tällaisia ystäviä”?

Aikoinaan olin lievästi shokeerattu kun luin Ben Goldacren kirjan “Bad Science” (Harper Perennial, 2009), joka pääosin keskittyi pseudotieteen suomimiseen, mutta jossa oli vahvana sivujuonteena myös (tiede-) toimittajien heikko tutkimuslukutaito, mikä puolestaan tarjoaa oivan kasvualustan mukatutkimukselle ja yleisön (tahattomalle) harhaanjohtamiselle. Luettuani kirjan ajattelin, että onneksi taso on kuitenki Meillä Suomessa niin paljon korkeampi. Tässä nyt kuitenkin sattui syysloman korvilla viikon sisään kaksi juttua silmään, joista Bad Science ponkaisi takaisin mieleen, ja aloin huolestua myös kotimaan tilanteesta.

Ensimmäinen näistä oli otsikoltaan, ainakin minun facebookseinällä 16.10.2013, “Tutkija: jalkapallo on ihmiselle parasta mahdollista liikuntaa”. Nyttemmin otsikko on (muutettu muotoon?) “Tuore tohtori: Parhaat jalkapalloilijat ennakoivat tilanteet muita aiemmin“. Ingressissä todetaan, että tutkimuksessa “Selvisi, että jalkapallo on parasta mahdollista liikuntaa.”  Itse jutun leipäteksti kertoo väitöstutkimuksesta jossa tutkittiin miten lapset ja nuoret kehittyvät harrastaessaan jalkapalloa. Itse tutkimuksen tavoitteena ei siis ollut vertailla jalkapalloa muihin lajeihin. Lisäksi sellaista tieteellistä väitettä, että jonkin laji on parasta mahdollista, ei voi todentaa muutakuin kontrolloidulla kokeella jossa harrastajien kehittymistä mitataan ja eri lajien harrastajia verrataan, eikä yhden lajin pienehkön harrastajamäärän joidenkin parametrien seuraamisella. Ilmeisesti tuo ‘jalkapallo on parasta mahdollista liikuntaa’ onkin lajistaan innostuneen tutkijan haastattelun yhteydessä lipsauttama fiilispohjainen heitto, ei varsinainen tutkimuksen tulos. Vaikuttaa jutun perusteella, että tämä oli nimen omaan toimittajan virhe; toimittaja poimi haastattelusta raflaavan vittauksen, joka ei kuitenkaan juuri liity itse tutkimukseen tai perustu sen aineistoon, ja esitti sen ikään kuin tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä ajattelematta asiaa sen kummemmin. Asia on nyt kuitenkin niin, että tuloksista yliekstrapolointi, arkikielellä suurentelu, on vähintäänkin rike tiedemaailmassa; ei ole palvelus kenellekään jos toimittaja tekee sen tutkijan puolesta.

Toinen uutinen mikä pisti silmään oli sitten avoimista tieteellisistä aikauskirjoista kertova uutisjuttu jossa näyttävästi uutisoidaan miten keksitty tutkimus oli julkaistu 150 lehdessä. Jutun otsikko on “Tökerö syöpätutkimus meni läpi yli sadassa ilmaisessa tiedejulkaisussa“. Juttu referoi Sciencen artikkelia “Who’s Afraid of Peer Review?” (Science 4 October 2013: Vol. 342 no. 6154 pp. 60-65 DOI:10.1126/science.342.6154.60), jossa raportoidaan kokeilu missä tutkija tekaisi virheitä sisältävän valheellisen artikkelin ja tarjosi sitä keksityillä kirjoittajan ja yliopiston nimillä avoimiin tiedelehtiin (open access, lukijalle ilmainen ja avoin). Toimittaja jättää mainitsematta useita avainseikkoja. Yksi on, että alkuperäinen artikkeli valitsi listalle  väljästä tutkimusetiikastaan valmiiksi tunnetuja lehtiä, jotka ovat jo päässeet saaliinhimoisten avoimien  tiedelehtien listalle. Lisäksi jää mainitsematta, että toimintansa tilausmaksuilla rahastavilla lehdillä on yhtäläisiä ongelmia vertaisarvion laadun kanssa. Itse asiassa toisaalla on havaittu, että takaisin vedettyjä artikkeleita on yhtä paljon, eli vertaisarvio on jotakuinkin yhtä tehokas, perinteisissä tilausmaksullisissa kuin open access lehdissä (esim. Peterson, G. M. (2013). Characteristics of retracted open access biomedical literature: A Bibliographic analysis. Journal of the American Society for Information Science and Technology, n/a–n/a. doi:10.1002/asi.22944). Sciencen artikkelia onkin kritisoitu siitä, että se ei noudattele normaalia koeasetelmaa ja harrastaa kirsikanpoimintaa otostamisessa (“OASPA’s response to the recent article in Science entitled ‘Who’s Afraid of Peer Review?‘”). Lisäksi nyt on kyseessä yksi tieteenala, onkologia. Hesarin juttu heittää sumeilematta varjon kaikkien open access julkaisujen päälle ja niin muodoin myös kaikkien niiden tutkijoiden päälle, jotka ovat julkaisseet tämän tyyppisissä lehdissä, jotta heidän tuloksensa olisivat kaikkien luettavissa.

Vaikuttaa siltä että Hesarin toimittaja on kiirehtinyt kirjoittamaan sensaatiomaista exposéta, ja unohtanut tasapuolisuuden ja objektiivisuuden. Tässä havainnossa olisi ollut ainekset kirjoittaa vähän jäntevämpi ja asiallisempi juttu julkaisutoiminna ongelmista The Economistin tapaan, missä on oivallettu että kyseessä ei ole yksin open accessin ongelma (Lokakuun 19, esim. “How Science Goes Wrong“), vaan yleisemminkin julkaisutoiminnan standardien ja kannusteiden ongelma. Hesarin jutusta jää lukijalle virheellinen kuva, että tämä vertaisarvion heikkous olisi jotenkin rakenteellinen vika joka on yheydessä open access -julkaisuun, vaikka prosessit ja käytännöt ovat samanlaisia tilausmaksuilla rahoitetuissa perinteisissä aikakauskirjoissa.  Joku voisi myös kysyä, että miksi maksullinen lehti innokkaasti väijytti nimen omaan avoimia lehtiä, vaikka tilausmaksullisten julkaisujen laadun kanssa on yhtä lailla ongelmia (Economistin saman numeron toinen artikkeli “Trouble at the Lab” viittaa esimerkkinä kunnianarvoisan British Medical Journalin arvioitsijoiden piirissä tehtyyn tutkimukseen Schroter, S., Black, N., Evans, S., Godlee, F., Osorio, L., & Smith, R. (2008). What errors do peer reviewers detect, and does training improve their ability to detect them? Journal of the Royal Society of Medicine, 101(10), 507–14. doi:10.1258/jrsm.2008.080062).

Kumpaakin näistä Hesarin jutuista yhdistää se, että toimittaja on ilmeisesti vetänyt mutkat suoriksi ja on päätynyt kirjoittamaan ainakin osaksi puuta heinää. Ongelma tässä on se, että tälläinen käsittely ei palvele yhteiskuntaa tai lukijoita, koska ne johtavat suorastaan harhaan. Ongelmaa pahentaa se, että lehdistö on monelle lukijalle ainut kosketuspinta tutkimustuloksiin ja vaikka oikaisu joskus kirjotettaisiinkin, niin harva sitä huomaa printtilehden marginaalista, joten vahinko on jotakuinkin pysyvä. Omien tulosten liioittelu (overextrapolation) on tunnistettu tutkimuseettinen rike joka on aste-eron päässä tulosten keksimisestä, joka alkaa olla jo raskaimpia tieteellisiä petoksia. Ei ole palvelus kenellekkään – lukijalle, tutkijalle tai lehdelle – jos toimittaja tekee tulosten suurentelun tutkijan puolesta, sillä se johtaa virheellisiin käsityksiin. Puhumattakaan siitä, että se heittää omituisen varjon paitsi tutkijan, myös tutkimusalan päälle.

Lukija voi tietysti ajatella, että eihän pari pientä virhettä haittaa, kaikille niitä sattuu. Näinhän se tietysti onkin, eikä siinä mitään jos välillä sattuu lipsahdus. Todellinen ongelma on, jos virhe on systemaattinen, ja kaikki tiedeuutiset sisältävät lipsahduksia. Vapaa lehdistö on tiettävästi tärkein linkki ns. suuren yleisön ja tutkimustulosten välillä ja tuottaa hallaa jos se linkki menee rikki tai vääristyy, pahimmillaan voidaan kysyä että kuka tarvitsee vihollisia kun on tälläisiä ystäviä. Onneksi on toisenlaisiakin esimerkkejä, vapaa lehdistö on ollut myös mukana parantamassa tieteen standardeja; esim. ensimmäisenä paljastamalla länsimaiden menossa olevan rokotehysterian laukaisseen Wakefieldin intressiristiriidan joka johti laajemman tieteellisen petoksen paljastumiseen. Jos ei muuta niin tämä lipsahdusten kasauma saa ainakin minut lukemaan tiedeuutisia entistä kriittisemmällä silmällä, tai mikä parempi, menemään alkuperäisen tutkimuksen pariin. Se on muuten kaikille ilmaista, kun hommaa kirjastokortin lähimpään yliopistokirjastoon.

Hyviä lukuhetkiä,

-Kalle

Tutkimusta kaupan

Yleisradio nostatti jonkin sortin myrskyn vesilasiin kertomalla, että tiedon markkinoilla on konsultteja, jotka tarjoavat palvelujaan myös väitöskirjan tekijöille. Otsikko oli “Houkuttaako vilppiin? Tulevat tohtorit ulkoistavat väitöskirjojen tekoa” Jutussa oli nostetu esiin Annanpura ja Tutkimustie, joiden päätuotteet taitavat olla litterointi eli haastatteluaineistojen purku kirjalliseen muotoon. Tosin tutkimustie tarjoaa myös kyselyjen toteutusta. Sensaatiomaista tästä ilmeisesti tekee se, että haastatteluun oli tavoitettu yksi Post Doc tutkija joka oli stä mieltä, että jokaisen väitöskirjan pilkunkin pitää olla kirjoittajan omaa kädenjälkeä ja nimetön professori joka oli sitä mieltä että erilaiset tutkimuspalvelut voivat tarjota mahdollisuuden huijata. Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden blogissa kertoi, että myös väitöskirjan ohjausta on satavilla ja oletettavasti myös ostettu. Ylen uutisjutun ja ainakin YLEXin aamutoimittajien tarpeena tuntui olevan ikäänkuin käräyttää joku tästä toiminnasta. Itse lähtisin kuitenkin ensiksi tutkimaan, ennekuin oikein hutkitaan.  Joka tapauksessa tämä on hyvä keskustelu käydä, ja puran sitä nyt tässä omasta näkökulmasta.

Asiaa voi lähestyä nyt ainakin kahdesta suunnasta, nimittäin tutkimusetiikasta yleisesti ja julkaisukäytännöistä erityisesti, sekä jatko-opintojen antamien valmiuksein näkökulmasta. Aloitetaan jäkimmäisestä. Jatko-opintoja kutsutaan myös tuttavallisesti tutkijakouluksi, ja tavoitteena onkin antaa jatko-opiskelijalle valmiudet toimia itsenäisenä tutkijana. Mitä sitten tarkoittaa, että toimii itsenäisenä tutkijana? Paljon palautuu siihen, että tutkija tuntee oman alansa akateemisen keskustelun ja alan standardit menetelmät, hallitsee käsitteenmuodostuksen ja loogisen argumentoinnin sekä aineiston käsittelyn ja hallinnan. Tietysti tarvitaan myös raportointitaitoa, jonka avulla pään sisäinen tieto siirtyy akateemisen maailman luettavaksi. Mutta näiden lisäksi itsenäinen tutkija tarvitsee myös yhteistyötaitoja ja projektinjohtotaitotja, kuten suunnittelua, delegointia, neuvottelua ja laadunvalvontaa mekaanisen työn ohella.

Kun mennään käytännön tekemiseen, vilpin rajan määrittely johonkin tiettyyn kohtaan on herkästi hyvin alakohtainen ja myös ohjaajakohtainen asia. Esimerkkinä SK:n blogissa mainittu näytteiden pipetointi, tai esim. kyselytutkimuksen toteuttaminen. Nämä ovat yhtäältä aivan keskeisiä vaiheita tutkimuksessa, joista usein suoraan riippuvat tutkimuksen havainnot ja johtopäätökset. Kuitenkin ne ovat myös hyvin mekaanisia, ja aikaakuluttavia proseduureja. Minä en ole kokeita tehnyt laboratoriossa, muuten kuin ryhmätyön osalta, mutta esim lomakehaastattelujen jaagaaminen puhelimella haluttomilta ja kiireisiltä vastaajilta on tullut tutuksi ja se ei ole kovin herkkua, eikä lisäksi itse asiassa vaadi aivan erikoisia valmiuksia tai koulutusta. Eli siis kiusaus esim. haastattelufirman tai opiskelija-assistenttien käyttöön tai laborantin nakittamiseen mahdollisuuden tullen käy herkästi aika suureksi.

Koska tässä kohtaa liikutaan helposti harmaalla alueella, on hyvä pohtia voidaanko “varsinaisen tieteellisen työn” ja mekaanisen kenttätyön välille vetää jokin raja. Esimerkiksi varsinkin lomakehaastatteluissa keskeisin asia on käsitteenmuodostus, operationalisointi ja pilotointi. Kun lomake on valmis ja validoitu, varsinaisen bulkkiaineiston kerääminen on sitten tieteellisesti vaan ei resurssien kulutukseltaan varsin triviaalia. Sama koskee haastattelujen purkua, itse haastattelun, teema tai syvähaastattelun, suorittaminen on tietynlainen taito, ja vaatii taustaymmärrystä aiheesta, mutta litterointi nauhalta on jälleen hyvin mekaaninen operaatio siihen asti kunnes tullaan aineiston käsittelyn kuten koodaamiseen, luokitteluun ja tulkintaa, joka taas on se varsinainen tieteellinen työ.

Puritaaninen ajattelu ohjaa siihen, että nämä kaikki vaiheet olisi hyvä hoitaa opiskelijan itse. Tässä keskeisin argumentin muoto on liukas rinne, jos antaa tutkimuspalveluille pikkusormen, voi mennä koko käsi. Mutta entä sitten, kun tutkimushankkeissa ei ole tavatonta, että erityisesti litterointipalvelua käytetään, tai nakitetaan opiskelija-assistentteja litteroimaan ja jopa kodaamaan laadullista aineistoa? Onko tässäkin tieteelistä vilppiä? Ei ole, jos se avoimesti kerrotaan ja laadunvalvonta pelaa, eli instrumentit ja protokollat on huolella valmisteltu, pilotoitu ja validoitu; kenttäassarit on koulutettu asianmukaisesti ja vastaava tutkija seuraa aineiston laatua ja keruuta ja varmistu siitä että se on saatu ohjeiden mukaisesti. Tai entäpä jos vaikka haluaa haluaa käyttää kansantalouden mikroaineistoa Tilastokeskuksesta tai Eurostatista, tai yritysten titlinpäätöstietoja Thomson-Reutersin tietokannasta? Silloinhan tilanne on periaatteessa analoginen tutkimuspalveluiden käyttöön; joku muu on kerännyt aineiston ja itse asiassa jopa laadunvalvonta on läpinäkymätöntä, luottamus perustuu täysin instituutioiden maineeseen.

Toinen näkökohta on, että sen valossa, mitä valmiilta tutkijalta edellytetään esim. hankeen tai tutkimusryhmän johdossa, assareiden nakittamisesta tai kyselytutkimuksen ostamisesta voi olla myös arvokasta oppia tuleviin koitoksiin, varsinkin jos ohjaaja on valvomassa ja tukena.

Tästä sitten aasinsilta tutkimusetiikkaan. Tutkimusetiikkaa usein käsitellään ikäänkuin uhrinäkökulmasta, tarkoituksena suojella tutkimuksen kohteita joista/joilta kerätään aineistoa. Tosin esim ESF ja ALLEA, Euroopan tiedesäätiö ja Euroopan tiedekatemioiden kattojärjestö, ovat lausuneet julkaisuissaan tieteellisen tutkimuksen periaatteista, että tutkimuksen perusperiaatteisiin kuuluuvat mm. avoimuus ja läpinäkyvyys, rehellisyys sekä luotettavuus ja toisetettavuus. Erityisesti lausutaan että aineisto, sen keruu ja sen tulkinta on esitettävä rehellisesti ja toistettavasti, ja aineisto on säilytettävä myöhempää käyttöä varten. Lisäksi sanotaan, että tutkijayhteisöllä on vastuu tulevien tutkijoiden kouluttamisesta, mikä siis koskenee aivan erityisesti väitöskirjanohjaajia.

Tietynlainen avain vilpin rajanvetoon taitaa olla arkijärjessä ja siinä, että ohjaajan vähintään ja myös esitarkastajien on tiedettävä mistä aineisto on kotoisin, miten se on kerätty ja kenen toimesta, ja miten se on analysoitu. Tieteellisen vilpin keskeisin ominaisuus on asioiden salaaminen, esim aineiston lähtee, laadun ja keruutavan salaaminen ja valehtelu niistä, tai suoranainen aineiston keksiminen. Tämän pitäisi tietyllä tavalla olla aivan peruskauraa väitöskirjan tekemisessä niin kuin muussakin tutkimuksessa, ja on huolestuttavaa jos väitöskirjan ohjaajan tai tarkastajan “on vaikea saada tietoonsa, mitä osioita tutkija on tehnyt itse ja mitä teettänyt muualla” (Raevaara op. cit.). Voitaneen sanoe, että silloin jotain on mennyt pieleen ohjausprosessissa ellei sitten itse tutkimuksessa. ESF:n ja ALLEAn ohjeissa ei myöskään sanota, että tutkijan pitäisi tehdä kaikki työvaiheet itse, ainoastaan että työvaiheet pitää dokumentoida läpinäkyvästi ja ihmisiä tai eläimiä ei saa vahingoittaa. Näin muodoin muiden apu väitöskirjassa ei vaikuttaisi olevan automaattisesti tieteellinen petos tai huiputus, kunhan kaikki asianosaiset tietävät täsmälleen mitä on tehty ja miksi.

Mtä tulee julkaisemisen ohjesiin, esim. Lääketieteellisten aikakauskirjojen päätoimittajien kansainvälinen komite ICMJE on luonut periaatteet joita kutsutaan usin Vancouverin protokollaksi, ja jota paljon lainataan muillakin alueilla. Nämä säännöt ovat hyvin perusteelliset kaiken kaikkiaan, mutta tämän keskustelun kannalta relevantein lieneen kirjoittajien tunnustusta käsittelevä osa. Terve järki ja yo. periaatteet sanelevat, että kaikki jotka ovat osallistuneet tutkimuksen tekemiseen, on tunnustettava, mutta varsinaisia kirjoittajia ovat ne, jotka ovat: 1) osallistuneet olennaisella panoksella tutkimuksn suunnitteluun, aineiston keruuseen, analyysiin ja tulkintaan; 2) kirjoittaneet kokonaisuuksia ja/tai arvioineet ja lisänneet siihen olennaisia kokonaisuuksia ja 3) ovat hyväksyneet viimeisen version julkaisusta. Vastaavasti esim. pelkästään aineiston hankinta, neuvominen tai rahoituksen hankinta ei tee kenestäkään artikkelin tai väitöskirjan kijoittajaa. Nämä periaattet tukevat ajatusta, että varsinainen tieteellinen työ tapahtuu tutkimuksen suunnittelussa, aineiston hankinnassa ja sen tulkinnassa, mutta kenttäassistentti tai konsultti joka toteuttaa osia aineiston hankinnasta ei ole varsinainen kirjoittaja.

Noin yteenvetona tulee mieleen, että kysessä on tärkeä aihe josta on pelkästään kohtuullista olla hyvät ohjeet. On pelkästään hyvä tutkimuksen laadulle, jos on selvää että miten aineiston kanssa toimitaan ja mitkä ovat ne periaatteet jotka toimintaa ohjaavat. Tietynlainen ensireaktio on myös, että uutinen on lievästi ankka, koska erilainen yhteistyö tutimuksessa on aivan arkipäivää. Hyvin harva tutkijatohtori kirjoittaa korkeimman omakätisesti joka sanan jokaiseen artikkeliinsa, kerää kaiken aineiston ihan itse ja laitaa jokaisen pilkun paikalleen. Miksi siis jatko-opiskelijan pitäisi? Myöskään yleiset tieteen pelisäännöt eivät sitä vaadi, “ainoastaan” sen, että kaikki tehdyt valinnat on dokumentoitu läpinäkyvästi. Toisaalta tulee myös mieleen, että väitöskirjojen ohjaus ei ole ihan mallillaan ja tutkimuksen hyvät käytönnöt eivät välttämättä ihan välitykkään, jos ohjaaja tai esitarkastajat eivät tiedä tai vaadi tietää aineiston lähteestä tai käsittelystä.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että ulkopuoliseen apuun kannattaa suhtauta myös varauksella. Tutkija itse on vastuussa aineistostaan ja sen laadunvalvonnasta, sekä sen dokumentoinnista. Siksi en silti suin päin suosittelisi haastattelufirmojen kyttöön, tietämättä täsmälleen ketkä ihmiset aineiston keräävät ja mitä protokollaa käyttäen. Lomakkeen heittäminen aidan yli haastattelufirmaan, jossa nimettömät väliaikaisduunarit täyttelevät niitä provisiopalkalla voi olla myös resepti katastrofiin. Jokainen voi itse miettiä mitä riskejä haluaa ottaa, ja hyvällä hankinnalla pääsee pitkälle, mutta ajatus pitää olla mukana joka tapauksessa.